Harmistus

Eieiei. No on mulla vielä aikaa saada homma toimimaan tällä viikolla. Viisi seitsemästä jäljellä, eiköhän se tästä. Kyllähän minä viimeviikollakin kahden päivän ajan loistin. Motivaattorina oma kulta. Sama tällä viikolla, muttakun mä näen sen sitten perjantaina. Ja sekin on taas yksi helvetin iso ehkä. Mutta siihen on pakko panostaa, pakko, täysillä.

Miksi mä latelen sanoja joiden takana ei ole kai mitään. Merkitys katosi sen jälkeen kun lihoin kymmenisen kiloa ahmimisen takia. Keho otti takaisin sen minkä oli menettänyt. Miksei mikään vaan toimi enää. Huoh, olen todella todella epätoivoinen.

psst. mitä mieltä tekstinlaadusta tähän mennessä olette pikkuiset? Kuitenkin kävijöitä tippuilee satunnaisesti tänne, niin tahdon vain tietää. Entäpä onko ulkoasu jo turhan pelkistetty, vaikkakin siihen tarkoitukseen tähtäsinkin :<

The royal we

Mä päätin, että tällä viikolla se onnistuu.
Ihan varmasti, mutta valakaa muhun uskoa rakkaat pienet.
Voimahaleja tätä viikkoa varten, ette ole tulleet niin pitkälle epäonnistuaksenne.
Höyhenen kevyet ja tärkeät toverini, jotka olette matkalla keijupoukamaan kanssani ♥

Bloody big mess inside

Sanoisipa joku noin minulle.

Herättäisi tästä valveunesta ja ohjaisi oikeaan harhapolulta, jolle olen joutunut. Heikko itsekuri, plääh. Isku avokämmenellä poskelle, ehkäpä rystylyönti tai miksei saman tien molempi parempi. Voisiko mua loukata mikään sen enempää kuin häpeä jonka joudun lihavuuden takia kestämään joka päivä. Joka ikinen päivä on täynnä epävarmuutta ja itseinhoa, ällöttävimpien vartalonkohtien peittelyä parhaansa mukaan.

Mun lempparibändiäni Apulantaa lainaten

Mä huomaan, kuinka sä pelkäät jonkun taas löytävän
Kilpesi ainoon halkeeman.
- Kadut

Kun mä katson peiliin
Toivon etten se olisi minä

Sillä minun piti olla parempi
Olla muuta kuin ne joita vihasin
Sillä minä luulin että oisin enemmän
Oisin enemmän kuin mihin minä yletän

Niin kuin kaiken piti olla viimeinkin hyvin
Ja luulin että kaikki meni niin kuin pitikin
Mikä piru teki mussa ilkitekojaan?
Vai tarvittiinko sitä edes mua auttamaan?

- Hippo

Pakkomielteessä kovin vähän tervettä,
Yhdessä kierteessä loputtomiin.
- Pakkomielle

Kyllä se siitä, nousen vielä.

Huominen on niin kaukana.

Tahdon sun sen tietävän, etten milloinkaan itsestäänselvyydeksi oo luullut mitään kallista

Kuinka sitä voi olla niin hyvä olo, vaikka päivä menikin pilalle. Ehkä mä osaan jättää toisarvoiseksi todella ahmisisen aiheuttaman ruman ja inhottavan olon (jonka jälkeen tosin kävin posliinijumalan luona pitkästä aikaa). Nyt kun mulla on kokoajan niin lämmin ja hyvä olla, vaikka parempi olisi J:n lähellä. Eilinen vain sai mut luottamaan enemmän, vaikka yhä on kovin hassua ajatella, että minä olisin se kenet J tahtoo lähelleen.

Minähän olin vuodesta toiseen se ruma ja lihava lapsi, jonka mielestä elämä oli täynnä harmia vaikka enhän sitä näyttänytkään. Aina hymy herkässä, elämäniloinen ja positiivinen. Pyh, pelkkiä kulisseja. Kun todellisuudessa ensimmäisen kerran teki mieli vain kadota pois, kun joutui vaatekauppaan ja vaatteidensovitushelvettiin. Pukukopit kierrän mielelläni vieläkin kaukaa. Ja niin pitkään olin sitä mieltä, että pojat rakastuvat laihoihin ja nätteihin tyttöihin.

Ja entäs minä? Ei nyt sentään.

Vieläkin patoan kaiken ikävän syvälle mieleen, ja vaikka päälinpuolin minusta näkyisikin se, että nyt on paha olla, kaikki on silti "ihan okei". Ja kauniina lisänä kulissiin pieni virnistyksen tapainen. Helpompaa on kuunnella muiden suruntunteita ja haudata omansa niiden alle. Siinä pienen hetken verran unohtaa olevansa onneton, kun muilla menee kyllä huonommin, mielestäni. Silloin ei kehtaa tuoda esille omaa elämänkertaansa, on parempi vain unohtaa kun on siihen tilaisuus.

Nyt mua vähän väsyttäisi jo, mutta kovin ikävää on yksin mennä nukkumaan. En tahdo.

Ja mua paleltaa. Sinänsä jos näin ei olisi, mun selkäranka ei näkyisi päivä päivältä enemmän, tai selkäpuolen kylkiluut. Yksitellen, kun pyöristän selän, en minä vielä niin pikkuinen sentään.

Ja rakastun yhä enemmän solisluihini, kuinka vallan omahyväistä.

Tai vain puhdasta tyytyväisyyttä saavutukseensa. Purr ♥

Kaukaa lähelle

 Kaksi päivää, kaksi helvetin täydellistä päivää.

Keskiviikkona söin palan riisisuklaata.
Torstaina söin Lidlin turkinpippurikarkin.

Keskiviikkona orientoiduin näkemään J:n.
Torstaina näin J:n, ja lähemmäs viisi tuntia sen vierellä. Mikä hyvänolontunne, ja mä olin turvassa.
Ja nyt tämä on viimeinkin virallista. ♥

Tänään mä vähän niinkuin kusin ruokapuolen. Aamusta lähtien päänsärkyä, ja verensokereiden heittelyä. Mulla oli vaan niin paha olo, ja olisin kuitenkin flipannut jossakin hetkessä. Lisäksi kotimatkalla mun jokainen ruumiinosa oli umpipaleltunut, ei mikään hyvä tunne. Ärsytyksen ja kivun kombinaationa hallitsematon syömisentarve, ja ihan oikeasti mulla oli nälkä. Mutta seuraavat kaksi päivää taas paastolla, tai vaihtoehtoisesti kontrollissa. Turvallisesti alle 500 kalorissa, joo.

Mulla on kylmä.

Kai niin kauan kunnes taas pääsen J:n lähelle, muuta mä en kaipaa yhtä paljon.

Ellen sitten takaisin 50 kiloon, ja se nyt on toisarvoinen juttu.

Mutta niin kovin tärkeää mulle sekin.

Antaisit anteeksi minun heikkouteni

 Talven ensimmäiset pikkupakkaset vetivät varpaat tunnottomiksi ja kasvoja nipisteli.

Oli niin liian paljon kylmä, ja vain kahdeksan pakkasastetta. Makes nonsense, että tuntuu ylitsepääsemättömän antarktisilta olosuhteilta elää jo marraskuun loppupuolen Suomessa. Eihän pakkasta tai kylmyyttä ole nimeksikään, silti voi olla kylmettymisen aiheuttama raaja-amputaatio edessä pian. Ellen mä hanki lämpimiä vaatteita ennen -20 asteen pakkasia. Tai vaihtoehtoisesti opettele nopeasti syömään normaalisti, ja hankkimaan painoa, jotta ihonalainen rasva lämmittäisi mua. Sekin taitaa olla vain tabu.

Hassua. Täällä mä söin juuri pullataikinaa, valmiita odotellessa. Ja pikkusiskon tuoman palan Fazerin sinistä. Niin millä oikeudella mä kitisen sitä, että en laihdu. Aina olen itkemässä kuinka olen niin onnettoman lihava, ja painoindeksi on mulle ylitsepääsemättömän liikaa. Vaaka vain irvistelee numeroillaan mulle, ja peili samaten. Päivästä toiseen. Syy löytyy siitä ettei mulla todellisuudessa ole itsekuria lainkaan. Tai, sekin on kausittaista. Kaipaan viimevuoden joulukuun 48 kiloon, jonka kerran vaaka mulle näytti. Mun alin paino ikinä. Niin ristiriitaisesti se kyllä osoittaa, että musta olisi tähän. Pitäisi kai yrittää kovemmin, ja palata vuoden takaiseen taivaaseen anan kanssa. Niin kovin pieni olin silloin jos vertaa nykyiseen. Enkä minä tyhmä tajunnut sitä silloin.

 Myöhemmin todellisuus nostaa päänsä
ja huomaat liian myöhään sen kaiken olleen täyttä unelmaa,

parempaa mistä ikinä antaa itselleen toiveita, ja silti se oli totta.

Syitä ja seurauksia

 Olen tulossa kipeäksi, olen syönyt kovin kovin paljon, olen ikävöinyt aivan liian paljon.

Aamulla huomasin nukkuneeni kellon ympäri. Mun keho kai aavisteli päivän huonoksi ja tahtoi pitää mut poissa todellisuudesta tarpeeksi kauan. No, mikäs sen mukavampaa herätä siihen tasaiseen jatkuvaan kipuun sun päässä. Päivän mittaan saman tunteen jatkuessa, iloiseen seurueeseen liittyi mukaan tukkoisuus ja nielussa tuntuva kipu. Niin että kuumetta odotellessa vai?

Kai sen päivän sitten osasi hyödyntää syömällä. Alas meni täysin helposti ja surutta kielletyn listan leipää, jogurttia, pyttipannua ja hännänhuippuna vielä kaksi joulutorttua, sekä banaani. Se että on kotona ja on tylsää, niin se jos mikä laukaisee mulle ahmisisen päälle. Siksi mä en vaan saisi olla kotona, en ollenkaan. Silloin mä pysyisin erossa ruoasta, ehkä laihtuisin. Sosiaaliset paineet syömisessä ovat liikaa minulle, siksi en taipuisi paineen alla syömään julkisilla paikoilla. Edes kavereilla tai tuttujen kanssa.

Siksi mä mietin kovin usein sitä, että miten käykään sitten kun mä menen mun murun luo yöksi. Entä jos mun täytyy syödä päivällispöydässä, yhdessä sen vanhempien seurassa. Mitä jos mua katsotaan pahasti jos kieltäydyn, tai vielä pahemmin kun suostun syömään mutta ruokalautaselle ilmestyy täysin onneton määrä ruokaa. Siihen mä pystyisin vielä, mutta kovin vaikeaa se olisi.

Ja en mä voi olla ajattelematta sitä kuinka poika itse nälkiinnyttää itseään. Silläkin tuntuu olevan jotakin syömishäiriönpoikasta. Se on sanonut vain syömisen olevan vaikeaa, ja paastoaa vain siksi että ei voi syödä, koska on läski. Mutta mä olen vain niin huojentunut siitä että itsekin olen nähnyt tämän syövän. Onneksi, sillä mä pelkään. Mutta en mä tahtoisi olla se joka katsoo tämän perään syömisten suhteen. Mulla vain on velvollisuudentuntoa siihen, en mä tahdo että se kuihtuu pois.

Ja mun käsiä paleltaa, ne on talven kuivattamat.
Mulla on kylmä ilman sua.

Sillä eihän me edes olla nähty nyt yli viikkoon.

Lupaa mulle, että pian.

Ja leikitään et ois vielä viikonloppu

Lusmuilua koulusta, Pariisin kevättä, nälkää ja 54,5 kiloa.

Ja oma kulta yöksi viereen nukkumaan kiitos. ♥

Ihan okei, helvetin okei

Kai mä vaan olen niin pienisieluinen paska. Mun ympäriltä katoaa vähitellen kaikki mulle rakas ja tärkeä. Mä pelästytän ihmiset mun ympäriltä. Kaikki se tapahtuu mitä mä eniten pelkään. Mä en osaa enkä voi olla yksin, mua ei ole luotu siihen. Omalla käytöksellä voi muuttaa niin paljon asioita, eritoten huonompaan suuntaan. Älkääkä odottakokaan multa muuta. Mä muutan itseäni ihmisten mukaan, käyttäytyminen ja luonne muuttuu täysin. Mä yritän vaan niin kovin saada hyväksynnän kaikilta tahoilta. Ja sitten mä vaan katoan. Hitaasti hävitän todellista minääni, jota kaiketi ei koskaan olekaan ollut. Eli mitä mä oikeasti sitten menetän tässä?

Silti mulla ei ole enään mun parasta kaveria, tai niitä lapsuuden kaveriporukoita joiden kanssa vietettiin kaikki vapaa-aika. Välit katkeavat entisiin hyviin ystäviin joiden kanssa koettiin kaikki. Onko mulla enään muistojakaan jäljellä niistä ajoista, vai ehkä mä en vaan jaksa muistaa. Ehkä mä tahdon kadota nykyhetkeen kokonaan ja sitten en olekaan enään tulevaisuudessa läsnä. Mä vaan olen niin paljon riippuvainen muista ihmisistä, sairasta. Enkä mä olisi ikinä edes vähän ehjä, ilman ihmisiä mun ympärillä. Mun tukiverkosto, mun koko elämä. Pieni osa minusta elää jokaisessa ihmisessä joka on minulle tärkeä. Tarpeeksi tärkeä, että voin tuntea ikävää.

Sitten siinä hetkessä jossa mulla ei ole enään ketään, mä olen merkityksetön. Täysin tyhjä, ja arvoton. Mun sisällä pelkkä loppumaton usva. Sillä mä en ole mitään jollei mulla ole ketään.

 

 

 jospa mä vain katoaisin?

Ikävä

 

Pepsi Maxilla huuhtoen puolipakolla syödyn croissantin rasvanmaku pois suusta.

Joo. Ja silti mulla on nälkä vaikka menin ja söin sen croissantin, tai no en nyt sentään ihan kokonaan. Liian paljon silti. Isän äidin kanssa kahvitauko Prismassa, ja siitäkös alkoi kyselyrumba:


"Otatkos tuota....ai, no entäs tota tosta....ei vai, no entäs jotain Hesestä?....no kahvia edes?....no ton croissantin tuosta nyt."
mm, joo, okei.

Nyt vaan tekisi liian paljon mieli leipää, jugurttia, mitä vaan mitä jääkapista löytyy! Pepsi Max pullo tässä mun vierellä ei kamalan paljon lohduta kun on järkyttävä suunälkä. Loppuillan taidan hakata päätä seinään ja pysyä kaukana keittiöstä.

Paitsi jos haen kahvia tai vihreää teetä.

Huomenna mulla on sitten pieni vatsa, ja silmissä pyörii. Kävelen pitkin seiniä ja lihaksia särkee liikaa. Pitää vaan uskoa, tämä on sen arvoista. Mun selkäranka näkyy jo enemmän.

 ja

 ps. nähdäänhän huomenna kulta, edes ylihuomenna?

Mitäpä muutakaan tähän enää lisäämään

Viikonloppu oli kai sitten siinä. Ja en mä oikeastaan voi sanoa muuta kuin, että nyt musta tuntuu että oon elossa ensimmäistä kertaa, onnellinen.

Se kaikki skeptinen harha mun pään sisällä osoittautuu aina turhaksi. Varsinkin kun mua ahdistaa se että voinko mä olla varma siitä välittääkö J oikeasti, aidosti? Joskus mä en vain jaksa sitä sysimustaa sekaista tunnemassaa vellomassa mun sisällä, kun mun pitäisi vaan luottaa. Mutta nyt mä voin. Siihen että mä olen sille oikeasti tärkeä, ja että se rakastaa mua.

Se kertoi mulle kuinka se oli sanonut rakastavansa mua pari viikkoa sitten, ennenkuin lähti kotiin. Oltiin porukalla pitämässä hauskaa ja nauttimassa alkoholipitoisia juomia. Sen sijaan että mä olisin kuullut kaksi kauneinta mulle ikinä osoitettua sanaa, mä oksentelin ja nukahdin. Enkä muista, vaikka tahtoisin. Mutta nyt mä tiedän sen. Mä en vaan pysty sanomaan  noita sanoja sulle J.

Se on mulle liian iso kynnys, ja mä en rakasta sua vielä.

Mutta toivottavasti se riittää että välitän

ja olet mulle tärkeä

niin kovin tärkeä.

Aamuväsymystä taltuttaen ja keräten voimia iltaa varten. Olen menossa Stadiin katsomaan Bullet For My Valentinea, vanhalle jäähallille. Se on ihan jees, vaikka eniten mä odotin näkeväni livenä Escape The Faten. Sen joka vei mun sydämen ensimmäisellä kuuntelukerralla kokonaan. Harmittaa, mutta kai se siitä. Tärkeämpää on se, että pääsen pois kotoa, tapaamaan uusia ihmisiä ja pitämään hauskaa. Heittäytymään siihen keikkatunnelmaan. Kai se on onni myös.

Mun pitäisi olla jo siellä jonottamassa.

Anteeksi, että en päässytkään paikalle kun sovittiin. 

Ihan totta, anteeksi. :<

Ps. Perjantaina söin ainoastaan yhden banaanin, enkä edes juonut, yhden lonkeron sain vaivoin alas, ja lauantain paastosin. Tai no, siihen asti kun pääsin kotiin. Ruokaorgiat. Silti mulla on hyvä olla, kun mä tiedän että kontrolli pitää jos vain päätän niin.

Ensiviikosta tulee unelmaa, mä lupaan sen.

All I want

Eilen liikaa syömisiä, holtiton kontrollin menetys ja loskan kastelemat sukat.

Tänään ahkerointia koulussa, paineita huomisesta ja takkuilevaa blogitekstiä.

Huomenna tavanomainen paastopäivä, alkoholia ja sosiaalisia paineita väenpaljoudestaja.
Mutta sitten mulla onkin lopulta ihan kivaa.

Lisäksi toivon mm. tupakkapusuja iltahämärässä, uusia tuttavuuksia ja aamuyön laskuhumalan.

Mitä te toivotte?

Runoja sun valkoisella iholla, rakas

  

Äidin vanhassa yöpaidassa tuoksuu onni.

Se on rikki rispaantunut, metsänvihreä ja kovin vanha.

Päivävaatteet lattialle viskottuina, itseasiassa koko vaatekaapin sisältö. Mitäpä jos kerran kävisikin niin, ettei tarvitse vatvoa aamulla sitä mitä laittaa päällensä. Niin, että näyttäisi hyvältä sovittamatta kolmesti samoja vaatekappaleita, soveltaen niistä siedettäviä asukokonaisuuksia, kriiseillen sopimattoman paljon
ja lopulta myöhästyen ensimmäisestä junasta.

Joka aamu. Joka ikinen aamu.
Yhtä vaatehelvettiä, mikä sotku.

Olisipa se yhtä helppoa kuin pukeutua äidin vanhaan yöpaitaan.

Siihen metsänvihreään, elämää nähneeseen, ja ruman vartalon epäkohdat  peittävään.

Hyvää yötä ja anteeksi peili, jonka kuvajainen sinulle aina irvistelee.
Illoin ja aamuin.

Käyttäytyisithän nätisti huomenna?

Pyydän.

Mä tahdon lentää sun kanssa kattojen yllä

Miksei tämä vaan toimi niinkuin sen pitäisi?

Ei enään niinkuin sen oli tarkoitus.

Niinkuin se oli kirjoitettu mun muistiini.

Hakusanoilla paasto, liikunta, helppoa, yksinkertaista.

Aika kultaa muistot ja mä en osaa tätä enään.
Mulle rakas leikki on muuttunut hyvin haastavaksi, ja ei kai musta enään olisi tähän.

Pakko myöntää että systeemi kusee.

Mutta valakaa muhun uskoa.

Valaiskaa mun pimeäksi muuttunut polkuni keijupoukamaan, kiitos.