Syitä ja seurauksia

 Olen tulossa kipeäksi, olen syönyt kovin kovin paljon, olen ikävöinyt aivan liian paljon.

Aamulla huomasin nukkuneeni kellon ympäri. Mun keho kai aavisteli päivän huonoksi ja tahtoi pitää mut poissa todellisuudesta tarpeeksi kauan. No, mikäs sen mukavampaa herätä siihen tasaiseen jatkuvaan kipuun sun päässä. Päivän mittaan saman tunteen jatkuessa, iloiseen seurueeseen liittyi mukaan tukkoisuus ja nielussa tuntuva kipu. Niin että kuumetta odotellessa vai?

Kai sen päivän sitten osasi hyödyntää syömällä. Alas meni täysin helposti ja surutta kielletyn listan leipää, jogurttia, pyttipannua ja hännänhuippuna vielä kaksi joulutorttua, sekä banaani. Se että on kotona ja on tylsää, niin se jos mikä laukaisee mulle ahmisisen päälle. Siksi mä en vaan saisi olla kotona, en ollenkaan. Silloin mä pysyisin erossa ruoasta, ehkä laihtuisin. Sosiaaliset paineet syömisessä ovat liikaa minulle, siksi en taipuisi paineen alla syömään julkisilla paikoilla. Edes kavereilla tai tuttujen kanssa.

Siksi mä mietin kovin usein sitä, että miten käykään sitten kun mä menen mun murun luo yöksi. Entä jos mun täytyy syödä päivällispöydässä, yhdessä sen vanhempien seurassa. Mitä jos mua katsotaan pahasti jos kieltäydyn, tai vielä pahemmin kun suostun syömään mutta ruokalautaselle ilmestyy täysin onneton määrä ruokaa. Siihen mä pystyisin vielä, mutta kovin vaikeaa se olisi.

Ja en mä voi olla ajattelematta sitä kuinka poika itse nälkiinnyttää itseään. Silläkin tuntuu olevan jotakin syömishäiriönpoikasta. Se on sanonut vain syömisen olevan vaikeaa, ja paastoaa vain siksi että ei voi syödä, koska on läski. Mutta mä olen vain niin huojentunut siitä että itsekin olen nähnyt tämän syövän. Onneksi, sillä mä pelkään. Mutta en mä tahtoisi olla se joka katsoo tämän perään syömisten suhteen. Mulla vain on velvollisuudentuntoa siihen, en mä tahdo että se kuihtuu pois.

Ja mun käsiä paleltaa, ne on talven kuivattamat.
Mulla on kylmä ilman sua.

Sillä eihän me edes olla nähty nyt yli viikkoon.

Lupaa mulle, että pian.