22.11.10

Antaisit anteeksi minun heikkouteni


 Talven ensimmäiset pikkupakkaset vetivät varpaat tunnottomiksi ja kasvoja nipisteli.

Oli niin liian paljon kylmä, ja vain kahdeksan pakkasastetta. Makes nonsense, että tuntuu ylitsepääsemättömän antarktisilta olosuhteilta elää jo marraskuun loppupuolen Suomessa. Eihän pakkasta tai kylmyyttä ole nimeksikään, silti voi olla kylmettymisen aiheuttama raaja-amputaatio edessä pian. Ellen mä hanki lämpimiä vaatteita ennen -20 asteen pakkasia. Tai vaihtoehtoisesti opettele nopeasti syömään normaalisti, ja hankkimaan painoa, jotta ihonalainen rasva lämmittäisi mua. Sekin taitaa olla vain tabu.


Hassua. Täällä mä söin juuri pullataikinaa, valmiita odotellessa. Ja pikkusiskon tuoman palan Fazerin sinistä. Niin millä oikeudella mä kitisen sitä, että en laihdu. Aina olen itkemässä kuinka olen niin onnettoman lihava, ja painoindeksi on mulle ylitsepääsemättömän liikaa. Vaaka vain irvistelee numeroillaan mulle, ja peili samaten. Päivästä toiseen. Syy löytyy siitä ettei mulla todellisuudessa ole itsekuria lainkaan. Tai, sekin on kausittaista. Kaipaan viimevuoden joulukuun 48 kiloon, jonka kerran vaaka mulle näytti. Mun alin paino ikinä. Niin ristiriitaisesti se kyllä osoittaa, että musta olisi tähän. Pitäisi kai yrittää kovemmin, ja palata vuoden takaiseen taivaaseen anan kanssa. Niin kovin pieni olin silloin jos vertaa nykyiseen. Enkä minä tyhmä tajunnut sitä silloin.


 Myöhemmin todellisuus nostaa päänsä
ja huomaat liian myöhään sen kaiken olleen täyttä unelmaa,
parempaa mistä ikinä antaa itselleen toiveita, ja silti se oli totta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti