Vielä muistuttaisin siitä, että blogi on siirtynyt uuden osoitteen taakse. Ja mahdollisesti jos tahdot jatkaa lukemista, niin laitathan kommentin minne voin ilmoittaa blogini uuden osoitteen (kommentti, sposti...). Kommentteja ei julkaista.

Her tragic affair menee piiloon pian. Kiirehtikää siis muruseni (:

Blogi muutti uuteen osoitteeseen, uudella nimellä.

Se on uuden alku minulle. Jos tahdot jatkaa lukemista, laitathan kommentilla tiedon asiasta, johon liität sähköpostisi tai muun keinon kertoa sinulle uuden blogini osoitteen. Kommentteja ei julkaista, ja ne poistetaan myöhemmin.

Kuulemisiin ♥

Dreaming wide awake

Mulla on kamala, turvonnut olo.
Mulla on teetä, vettä, diapameja ja tapettiveitsen terä.

Tästä tulee kaunista.

Vaikken uskalla koskea terään, en ole moneen viikkoon. Pelkästään sen vuoksi, että J olisi ensimmäinen joka huomaisi. Kivaa lomaa mulle, tässä mun sumuisessa yksinäisessä maailmassani. Siinä jossa ei ole mitään muuta kuin itseinhoa, sekä itsensä fyysistä ja henkistä tuhoamista.

Osa kerrallaan mä palan maahan maaksi.

Kyllä se siitä, ei se siitä.

Kuitenkaan.

Hyppäisin samantien parvekkeelta jos musta vain olisi siihen.
Typerä ja lapsellinen, itsekäs paskiainen. Omahyväinen kakara.

Kamala kamala, mutta mä kärsin.

Ja huomenna taas hymyilen.

Sekopää.

Ja mulle nauraa variksetkin

Kuka kouluunlähtemisen sijaan oksentaakin aamukahdeksalta ahmimisen jälkeen.

Tai kuka oksentaa iltakymmeneltä ahmittuaan ensin henkisesti vähintäänkin liian paljon.

Minä minä vittu minä!

Eileniltaisen session jälkeen mun sydän tykytti lujempaa kuin ennen, käsiä tärisytti, silmissä pyöri maailma ja en lähes tuntenut jalkojeni olevankaan. Heikotti. Pelästyin. Ja tänään jatkan silti tätä samaa.

Mun blogista on mennyt se kaikki hohto ja idea täysin. Kerron vain kuinka oksennan jatkuvasti, enkä näe valoa huomisessa. Liioittelen silti asioita, vaikka en valehtelekaan tuntevani kirjoitushetkellä syvää ahdistusta. Se kestää hetken ja menee pois, mutten viitsi poistaa kirjoitettua tekstiä. Muistoksi minulle, kuinka heikko ja säälittävä olinkaan.

Kylkiluuni näkyvät selvemmin jo, lonkkani paistavat ihon läpi ja valmiiksi näkyneet solisluuni näkevät päivänvalon kirkkaammin. Se on kauneus. Se on minun, minä. Reiteni kapenevat. Ja tämä kun ei millään tunnu olevan tosi siihen ahmimisen ja oksentamisen yhtälöön. Minä syön, siispä minä lihon. En laihdu ei ei, mitä mitä tämä on.

Kiellän itseltäni liikaa asioita, joiden tiedän kyllä olevan tosia. Kiellän olevani arvokas muiden tapaan, kiellän ihmisten kaipuun minua kohtaan, ja rakkauden ja kunnioituksen. Olen kamala tytär, sisko, ystävä ja tyttöystävä. Sitä sen sijaan en kiellä. Enkä sitä, että joskus oikeasti mietin kuinka lopetan pelleilyn kuin seinään ja alan nauttia elämästä.

Mutta mitä jos otteen elämään on kadottanut ruokamylläkän alle, eikä osaa tarttua siihen enää, kun ei muista miten eletään. Jospa ihmiset vain unohtavat minut, jos yhtäkkiä söisinkin normaalisti, ja J ei kiinnittäisikään minuun enää huomiota yhtälailla kuin nyt kun hän tietää tästä kaikesta. Parantumisprosessi siirtyy, tämä on minun enkä luovu omastani.

Tämä olen minä.

Täysi kusipää.

Tahtoisin ihan totta kuulla teistä enkeleistä enemmän, lukijani.

Tietää teidän taustojanne ja tarinoitanne.

Olen utelias ja ihmiskaipuuni on suuri.

Tahtoisin tutustua teihin.

Mutta jokatapauksessa kaunista päivänjatkoa.

Olkaa voimakkaita ja ihania, niinkuin aina ♥

Bury me in black

Mä tahdon ainakin oikaista sanomani "Tahdon vain tietää, että jos todella J on valmis ottamaan taakan musta ja mun sairauden tuomasta tunnemassasta, niin mä kerron blogista", ilmaisin asian hieman liian väärin. Ei kellään ole velvollisuutta tai pakkoa ottaa toisesta taakkaa. Mä en tahdo olla taakka, en ikinä, enkä J:lle. Se saa kestää niin paljon jo valmiiksi mun takiani, tietämättäänkin totuutta kokonaan. Mä en tahdo tuhota ihmistä. En itseni takia.

Mä vain ajattelin, että kun en osaa kertoa asioita siinä hetkessä, niin jos palataan ajassa taaksepäin. Siitä olisi apua, jos joku todella tahtoo tietää mitä mä olen käynyt läpi. Muuten mä en osaa kertoa. Enkä ole edes pahoillani siitä. En tahdo käydä läpi asioita yhtään enempää, kuin mitä ne nyt pyörivätkin loputonta ympyrää pikakelauksella päässäni päivittäin.

Ei tätä unohda, tai jätä taakseen. Se ei mene pois, ei vaikka tahtoisikin. Siksi vastaan anonyymille, että kyllä mä tahtoisin päästää irti. Pelkään liikaa mitä tämän jälkeen. Tämän kanssa mä olen jotakin, tavallaan se on voima ja turva, se on kauneus ja samalla rumuus. Mä olen voimaton tämän ja itseni edessä, tämä on mielen heikkoutta ja lujuutta samaan aikaan. Syömishäiriö on ristiriitoja, ja loputonta sotaa. Eikä siitä pääse, jollei ole oikeasti valmis siihen.

Mä en ole valmis kohtaamaan maailmaa, vaikken yksin olisikaan. Eikä mun pää ole synkkä pelkästään vain syömishäiriön vuoksi. Rinnastetaan siihen itseinhoa, itsetuhoisuutta ja ehkäpä lievää masennusta, sekä ahdistusta ja ripaus rajua mielialanvaihtelua, joka sekin rajoittaa mun elämää. Vai voiko tätä pian enää elämäksi kutsua.

Se riittää mulle niin kauan kunhan en ole jätettynä yksin, osaan itkeä ja pienenen. Anteeksi.

Ja anonyymi, olen pahoillani mitä ystävällesi tämän takia tapahtui.

Ihan totta, tiedän, tämä on kamala kamala sairaus. Voimia!♥

Trains are leaving the yard

 

Kaikki on hurjan sekavaa, ihan liikaa.

Huoli mua kohtaan on turhaa, mutta se ei estä ihmisiä olematta olemaan huolissaan. Varsinkin kun elintila pienenee joka kerta enemmän kun joku saa tietää lisää. Ja mä lakkaan hengittämästä kun yhä useampi tietää. Her tragic affair luultavasti katoaa pikkuhiljaa, ja uuden tuulen mukana uusi blogi. Mä en katoa kokonaan. Tahdon vain tietää, että jos todella J on valmis ottamaan taakan musta ja mun sairauden tuomasta tunnemassasta, niin mä kerron blogista. Mä annan sen lukea mun ajatuksia läpi. Käydä läpi näitä selitämättömissä olevia asioita, mun silloisten ajatusten kautta, tekstien kautta. Mutta jos mä muutan mieltäni bloginvaihdosta (mikä on näillä näkymin epätodennäköistä) niin informoin tottakai tänne.

Uudet tuulet puhaltavat toivon mukaan jatkossakin.
Paino putoaa, sydän vain heikkenee.

En tunne pulssiani, ja silmäni liian väsyneet tästä kaikesta jo.

jaksamista teille pienet ♥

You got the light

Kiirettä pitää, kun aamulla lähden kotoa ja palaan kotiin illaksi.

Kerrasta poikki. En ole oksentanut kahteen päivään, enkä tänäänkään. Tosin syöty täytetyn patongin puolikas uhkaa tulla ulos. En välittäisi vaikka se tulisikin, sillä en ahmi. En ole ahminut, korkeintaan nauttinut hieman ylimääräisiä kaloreita. Tiistaina paastosin, eilen ja tänään kalorit alle tuhannen. En jaksa laskea, ei minua kiinnosta. Vaa'an luku yrittää hivuttautua alemmas, ja reiteni pienentyä. En vain jaksa oikein pitää ajatuksia kiinni tässä nyt. Kunhan vain päivät matelevat syömättömyyden kanssa rinnakkain, se on hyvä. Ehkä tämä tästä, toivon.

Mukaisaa viikonloppua enkelini.

Pitäkää rima ja fiilis korkealla,

teistä on siihen kyllä.

Ihan varmasti. <3

Nämä ajat eivät ole meitä varten

Samaa tasaista, typerää ja turhaa.

Vatsa on turvonnut ahmimisesta, rintakehä huutaa hoosiannaa oksentamisesta.
Silti mua paleltaa, sormet ovat koleat ja harmahtavat.

Tänään oli viimeinen päivä kun mä ahmin. Se on ohi, okei, ainakin tältä viikolta. Mä en saisi luvata, mutta nyt mun on pakko. Mun oman hyvinvointini kannalta, en ahmi enkä siten ajaudu pahoille teille. Mä lupaan tästä kaunista, ihanaa ja takaisin siihen tyhjään tunteeseen. Kylmyyteen ja mustaan kahviin. Harmauteen ja vihreään teehen. Mun ihanaan mereeni, ikiroutaan ja siperiaan mun sydämessä. Liian kylmä ja pakkasta, mutta oloni olisi varmasti parempi kuin nyt. Minä yritän, yritän niin kovin. Ei niin, että välttämättä edes laihtuisin. Mutta eroon pahimmasta ja rumasta turvonneesta olemuksesta. Ei kesän tarvitse olla tavoite, se tulisi niin äkkiä. Vai olenko minä vain myöhässä, varmasti sitäkin.

Terä melkein kosketti minua tänään.

Ahdisti, ja niin tekee vieläkin.

 Säälittävä

säälittävämpi

minä

kiitos ihanat enkelini kommenteista.

Ne ovat tärkeämpiä kuin uskottekaan, vaikken aina osaisikaan vastata mitään.

 kiitos ja miljoonasti voimia ja jaksamista ihanaiseni ♥

Huonot päiväsi

Selasin vanhan kannettavan tietokoneen tiedostokantaa läpi. Löysin tekstin viimekeväältä. Itsepohdiskelua syömihäiriökäyttäytymisestä, palaamista alkulähteille. Olin kirjoittanut lauseen, joka nyt pysäytti minut täysin.

"Sillon kaikki muuttu. Jouluna 2008 vois sanoo et jotain mun päähän iskostu niin lujalle, ettei paluuta ollu."

Tottahan se on, ja syvemmälle mennään. Opitaan lisää häiriökäyttäytymismalleja, oksentamista ja laksatiiveja. Iskostetaan nekin niin lujalle päähän, ettei niitä pyyhitä pois vahingossakaan. En saata unohtaa. Pelkään ajatusta ettei tätä pääse pakoon koskaan, sillä eihän itseään voi paeta. Tämä olen minä, tämä on minussa, minä olen se. Bulimialapsi, oksentamisen orja ja ahmimisen kätyri.

Mä varmasti täyttäisin tällä hetkellä kaikki diagnoosiin tarvittavat kriteerit. En vain tahdo rumaa leimaa otsaani hei tässä on tyttö joka ei osaa syödä ja se oksentaa ainakin kahdesti päivässä, ei sellaista kiitos minulle. Huomaamattomuus on hyve jota noudatan. Näkymätön ja hiljainen, ja niin täydellisen yksinäisyydestä ahdistunut. Eleeni ja olemukseni suorastaan huutaa ristiriitaisesti huomatkaa minut, en tahdo olla ei-kukaan. Tiedän seuraamukset, mutta en jaksa pelätä. Ehken osaa, entäpä jos minua ei kiinnosta.

Pelkään vain itseäni, ja tietoisuutta paranemisen mahdottomista yhtälöistä mitä minuun tulee. Sitä ei ole. Kuolen tähän, tahdon viiltää. Olen sairasmielinen pentu, vasta kuudentoista. Ja kuolema on lähempänä päivä päivältä, mua syödään sisältäpäin ja ihoon poltetaan merkkejä. Tuhoan tuhoan tapan sen lapsen sisältäni. Se olin minä, missä minä olen nyt. En ole läsnä laisinkaan, liekö edes hengitän.

Tuhannesti voimia pienet toivoni.

Syttyköön ja loistakoon se kipinä teissä vielä pitkään, ei sitä sammutettaisikaan noin vain.

Olkaa vahvoja ♥

Umpisolmu

Pää tykyttää häilyväistä kipua ja särkyä jo useamman päivän verran.

Sydän heittää volttia ja välistä tekee ohilyöntejä.

Leuat ja poskilihakset säteilevät kipua.

Ehkäpä sen takia päätäni särkeekin.

Kaiken takana on vain mun pirullinen toimintani, minä syntinen paska oksentelen. En kaipaa tätä, en tahdo miaa. Mitä minä sillä, kun olisin vain syömättä, okei. Toisaalta mun pääni vääristää sen siihen, että syö syö sika ja saata se moska ulos samaa tietä, niin et liho. Mutten mä hitto vie laihdukaan, kun en kuitenkaan saa kaikkea ulos.

Minä väsyn, minä... en tiedä enää mitä tehdä.

Päivä kerrallaan on potaskaa, tehoamaton lääke tähän.
Hulvatonta katsoa kuinka kauan tätä jaksaa, milloinka sydän pettää.

Vuosi, toinenkin, vaiko vain kiinni elämässä parin kuukauden verran. Kyllä sen huomaan, että tämä syö minua, mikä pitäisikään minut elämässä, elossa. Minun ihana mereni, hengitän, suolavettä keuhkojen seinämillä. Ei tunnu miltään, miksikä sen pitäisikään. Enhän minä ole tässä, silmänlumetta ja peitetarinoita. Minut pyyhitään kartalta. Pyyhkikää minut pois.

Nukun nukun, herään ja taas väsyn elämään.

Ajatussykkyröitä pieni mieli täynnä, tahdon viiltää.

 

Mutta eihän näin täydellisyydessään kiltti ja ihana tyttö semmoista, iskän ja äiskän prinsessa. Kun en mahtunutkaan enää prinsessamekkooni, leikit väistyivät vastuun tieltä. Ulkonäköpaineita, henkistä heikkoutta ja kuolemaa kaksitoistavuotiaan suusta.

Hengenvetoja viimeiseen ja hiljaisia huutoja, litrakaupalla kyyneleitä.

Anteeksi pyytelen vaikka se ei mitään hyödytä, mutta pelkään menettää. Minun pakkoneuroosini on miellyttää, olla hyvä, olla olkapäänä ja suruhuntuna. Minä kuuntelen, mutten sano sanaakaan. Minuun voi luottaa. Shh... shh... valheita. Olen itsekäs omahyväinen varomaton ja niin eksynyt. Turhautunut eloon ja elämään.

 

Milloin koittaa aika sille kun on kirjoitettu minuun, ettei seuraavaa aamua ole.

Mutten minä sitä pelkää, itseäni vain.

vaaka näyttää samoja lukuja kuin aiemminkin, 53 53 53 54 55

viiltoja sydämen pinnalla, tuntuu pahalta olla näin iso

näin ruma näin löysä ja pehmeä ja inhottava

matka alaspäin matka pois

laihuuteen.

45

Salainen maailma

 

Mä olen pitänyt hieman hiljaiseloa.

Ei mulla ole sanottavaa.

Päivät valuu hiljalleen samaan mustaan tahtiinsa, rumaa ja likaista. Kolme viikkoa olen ahminut ja oksentanut. Mä olen ihan helvetin pohjalla, enkä mä jaksa edes välittää. Se, että jos nyt tekee mieli ruokaa niin mä syön. Riittää, että saan ulos edes yli puolet siitä paskasta mitä mä olen ahtanut.

Tää ei ole enää sairaan kaunista, vaan ihan helvetin rumaa. Mä en edes voi käsittää, en tajuta, miten mä tänne jouduin. Miten mä jaksan olla sairaan mieleni vanki enää kovin pidempään. Jatkuvaa taistelua, välinpitämättömyyttä ja itsensä tappamista henkisesti. Fyysisen puolen arvet käsivarsilla, nilkoissa ja kasvot oksentelusta turvonneet.

Tyhmä ja säälittävä, huono, mä olen ihan helvetin huono ihminen. Ja mun jaksamattomuus alkaa olla huipussaan. En mä näe syytä uuteen aamuun, jos se on samanlainen kuin kaikki muutkin. Mitään hyvää, voin kertoa vain mitä huonoa. Antakaa anteeksi mun huonouteni, mä en voi niin tehdä. En anna tätä ikinä anteeksi itselleni, miten mä voisin.

Ihan miljoonasti voimia teille.

Annan viimeiseni teille, minä en omillani tee mitään.

Olette upeita ja arvokkaita ♥

This is how I disappear

Unspoken

 

Mä luen sen lauseen uudestaan. Perhosia ja kihelmöintiä, käsittämättömyyttä sekä vaikeaselkoisia ajatuksia. Silmien verkkokalvot toistavat kolmea sanaa, ja pää kierrättää aatteita miten minä, miksi minä, kuinka. Mun on laihduttamisen saralla yritettävä kovemmin. Ruoskia selkääni kirkuvanpunaisia viiruja, jokaisesta epäonnistumisesta, lipsumisesta taaksepäin. Sillä näin se vain on. Miten mä muuten voisin olettaa, että kelpaan. Tai kyllähän minä J:lle, mutten itselleni. Silti se tuntuu ihan helvetin hyvältä. Kuulla, että kelpaan. Tällaisena, taivotepainoaan saavuttamattomana ja itselleen liian isona. Olen hyvä, olen kaunis. Kelpaan kyllä.

Sen ainoan kerran esittäisin toiveen siitä, että saisin nähdä itseni muiden silmin.

Oppisin ehkä ymmärtämään,

tajuaisin vihdoinkin.

Suunnittelen kuinka huomenna jään kotiin, ja ahmin.
Ristiriitaista paskaa mun pääni täynnä.
Mitä mä teen, en ymmärrä enää.

Harha-askeleita kallion reunalla.

Horjahdan.

Distance is destroying me

Maalaan hopeaa taittavia hileitä kynsiini,

kolmeen pitkään ja loppuihin onnettoman lyhyisiin.

Minä ehkä vielä onnistun, minä pääsen eroon pahasta tavasta vuosien varrelta. Kynsien pureskelu, ei ole osa tulevaa minua. Pientä, linnunluista keiju -minua. Oikean käden sormenpäät tavoittavat kuivatun luumunnokareen nälkäiseen (vai vaiko vain suunälkää tuntevaan) suuhun. Kivettömiä luumuja kertoo valkoinen teksti purppuran muovijätteen kyljessä, isken hampaani kiveen kolmannella. Paastopäivä tänään, mutta vatsani ei toimi, okei. Siksi luumuja, vaikken välttämättä edes pidä niistä.

Voin oppia siihen, opinhan juomaan kahviakin (mustana) hyvän puolesta.

Laihuus on hyvä, se on voima, se on kauneus.

Niskani ovat solmussa yön jäljiltä.

Poimin tyynyn sängynpäädyn ja seinän välistä, sinne pudonnut.

Näin unia, paljon unia. Muista niistä en yhtäkään. Minä herään eloon unissa, enkä edes tavoita painajaisia. Unisieppari pelastaa minut jo useatta vuotta. Se ei auta, jossei sen voimaan usko. Minä uskon, ja se antaa minulle vastalahjaksi kuvankauniita unia, mahdollisuuden hengittää. Ihmisten maailma on minulle liian raskas.

Aurinko luo muutamia valojuovia tapettipintaan, huoneeni seinään. Sälekaihtimet käännetään ylössuin, kun kirkkaus osuu teränä silmääni, auts. Aamukahvia sänkyyn eilen, tänään kuljen yksin keittiöön. Riippuvuus on ruma sana, muttei se ole jos sitä ei vie niin pitkälle. Entä jos sanoisin vain, että tarvitsen ihmisiä vain hieman liikaa pysyäkseni jaloillani. Tarvitsen J:n, mutta tahdon ystäviksi kutsuttuja.

Ensiviikolla teen juhlapostauksen teille, okei. Anteeksi olen myöhässä, ainahan minä olen. Olen pahoillani. Voimia teille, ihan jokaiselle. Voikaa hyvin, olkaa lujatahtoisia ja uskokaa kauneimpaan. Muuta en keksi, piilomerkityksiä ja hassuja sanoja vain. Korkeintaan hurraahuutoja, koska uskon teidän onnistuneen.

Anna anteeksi

Miten tästä selviää hengissä. Kertokaa mulle, auttakaa mua. Tahdon oppia ymmärtämään sen, ettei kaiken tarvitse olla tätä. Helvetin helvetti. Mä katoan. Mun ääriviivat haalistuu ja pyyhitään pois, kerta toisensa jälkeen kun terä koskettaa minua tai saatan saastaisen ruuan pois minusta. Kuuluuko tämä elämään, kohtaloko se on. Mitä, mihin, ketä mun kuuluu uskoa.

Jättänyt oot jälkesi,
koskemattomaan hankeeni.
Piirtänyt oot uusisiksi ne,
huterat ääriviivani.
Ääriviivat rantahiekassa
Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
aamujesi paino,
päiväsi mustimmat.
Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
iltojesi raivo,
pelkosi raskaimmat.

This is how I disappear

Mä olen ihan helvetin pahoillani ja niin surullinen siitä, etten osannut varoa.

En piilottaa pintapuolisia haavoja tarpeeksi hyvin, ja toin vielä sisäisetkin esille.

Vaikka J painottaa, että minun pitäisi kertoa hänelle, en voi. Tunnen olevani vain pettymys, sysimustan mieleni vanki. Säälittävä ja heikkokin vielä. Minussa on monta kohtaa rikki, viallinen, epäkunnossa. Eikä minua voi korjata, sillä mistä varaosia kun alkuperäiset eivät uusiudu itsestään.

Ehken tahdo eheytyä, vaikka jokin sisälläni huutaa apua.

Suljen korvani sen huudolta.

Pieni ääni vaikenee päässä pyörivän numerosykkyrän alle. Mittoja, kaloreita, numeroita, lukuja. Liikaa, tämä kaikki on liikaa. Anteeksi J, olen vain niin pahoillani etten osaa olla ehjä. Kelpaisinko jos peittäisin kaiken hymyn alle.

Muille kulissini ovat vielä pystyssä, J:n edessä kaadan ne tahallani. Ja paljastun. Liian helppoa, sillä näin asetan elämäni yhtä heikolle, kuin painaisi aseen ohimolle ja odottaisi laukausta.

Minä olen heikko.

Minä viiltelen.

Minä en osaa syödä.

Minä uskon rakkauteen.

voimia keijukaiseni ♥

Summertime

Eilinen oli epätodellinen. Ei sitä ollut, oliko, ei kai. Mahdotonta. Silti niin todellista. Minä olin elossa, elävä, hengitin ja tunsin. Ja ymmärsin paljon. Paljon sellaista, mitä minun olisi pitänyt tajuta muutenkin kuin näin myöhäisessä vaiheessa. Kiitos ihmisille ja My Chemical Romancelle ♥ ihan kaikesta.

Vielä täydellisyyden ympyrä piirtyisi yhtenäisenä ja sulkeutuisi, jos näen J:n tänään. Siitä on viikko kun viimeksi. Kyllä minä ikävän ja välimatkan kestän, itseäni en. Pakenen itseäni, pahaa minää J:n luo. Turvaan, pois pahalta. Kaikki on niin oikeanlaista, tuttua ja turvallista. Sitä minä kaipaan, häntä ja meitä. Liian vähän aikaa ja liian paljon tunteita. Se on hyvä, hyväksi minulle. Harmaat silmät, joiden pitkä lämmin katse kertoo, että nyt hänen on hyvä olla. Minun lähelläni. Lämpöaaltojen merellinen kuohuna mun sisälläni sanoo, että nyt kaikki on hyvin.

Ei tarvitse pelätä, kaikki on hyvin.

Älkää viekö tätä minulta.

Minä hymyilen,

itken ilosta

ja hyvästä olosta.

01:30 (elossa)

Viides päivä ahmien.

Huomenna se on ei ei.

My Chemical Romance @ Hartwall areena, sieltä minut löytää huomenna. Kiskaiskaa hihasta jos näette mustahiuksisen, huulilävistetyn tytön. Tehtävä olisi mahdoton. ;) Keskipäivällä keikkajonoon, en syö en, mukaan otan vesipullon. Se riittänee, vaikka viimekertainen keikkailu aiheutti jalat alta, nyt pyörryn -efektin. Pelästyin sitä, ja olinhan ollut koko päivän syömättä. Mutta selviän kyllä, olenhan tämän viikon tankannut kaikenmoista moskaa itseeni, energiavarasto.

Ja minun on saatava turvotus ja inha olo laskemaan maanantaihin mennessä.
Näen J:n, joka muuten tietää yhä enemmän ruokapelleilystäni.

Edistysaskel, kerroin ahmimisesta. En tahdo, että minua pidetään pikkusieluisena hienoperse ruokapiipertäjänä, olisin muka syömättä. Pah! Ja verbaalisen sana-antini varaston siemenet ovat vain minulle, en tarkoita yleisesti nimittää ketään minua parempaa syömishäiriöistä noilla sanoilla. Niitä jotka oikeasti onnistuvat ja laihtuvat. Minä en, huono olen. Hyi hyi.

Sen lisäksi tämä päivä oli yhtä helvettiä noin muutenkin kuin vain ahmimisen osalta. Rystysten hakkaamista seinään, ahdistuskohtauksia, loputonta vuolasta itkuvirtaa ja kyynelpuroja, oksentamista. Sekä viilsin. Aamupaino, merkityksetön 53,9 kiloa. Nyt ryhdistäydyn ja oikaisen selkäruotoni. Saan sen vielä näkyviin, lupaan.

If I'm a failure, you're a tragedy

Mä näin niin kovasti vaivaa sen eteen, että olisin nähnyt J:n tänään. Ei, ei.

Kaikki meni pieleen.

Nyt mä hengitän helvetin raskaasti, kyynelkanavat täyttyneinä ja mua ahdistaa. Mitä vaan voi käydä, nyt tuntuu siltä. Oon yksin himassa. Mitä vaan. Varma fakta on se, että menen palvomaan posliinia parin tunnin päästä. Helvetin hienoa toimintaa, ahmiminen. Ihana helvetti. Mä oksennan silmäni verestä punaiseksi ja kasvoni turvoksiin. Käteni kuivuvat saharaksi ja sydämeni lyö ohilyöntejä. Kahvia kahvia, nesteenpoistajia, laksatiiveja ei ole enää. Hitto.

Hyvässä lykyssä juon itseni ympäripäihin tänään, mun on vain ihan helvetin paha olla. Tämä viikko on ollut tappava, mä kuolin jo. Kuin käsiä tärisyttäisi, oksennuksenmaku tulee pikkuhiljaa suuhun, veren maku. Mun elämä on kaunista katsottavaa, kun sivusta seuraa. Minä en, minä tiedän, minä kärsin. Tahdon kuljettaa terää ihollani, pitkästä aikaa, yhä syvemmälle.

Mä en kai ole ihminen. Multa on viety kaikki inhimillisyys jo kauan kauan sitten. Mä yritän parhaani, korjata kaiken. Mä tuotan pettymyksen teille kaikille. Kärsimyksen. Kukaan ei tiedä, edes minä.

Anteeksi siitä.

Anteeksi kaikesta.

Puhelin on kiinni. Älkää yrittäkö tavoittaa minua.

 Olen tämän illan seitsemännen taivaan portilla, mutta putoan.

Matka helvettiin on alkanut jo...

Worthless girls

Toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten.

Reunalla - Apulanta

Epätoivo.

Ahdinko.

Pettymys.

Juoksen pois.

54 kiloa

turvotus

nesteitä

läski

kuole pois.

Kaiken tän jälkeen

 

Mun pää on liian sekaisin kaikesta ja liikaa kaikkea.

Mitä mun kuuluu tehdä, olla syömättä ja näännyttää itseäni. Kyllä, aivan.

Liikaa valheita, tekosyitä ja kiertelyä. Pakokeinoa ei ole.

Hetken verran mä hymyilen ja aurinko paistaa mun kasvoille, minäkin loistan. Sitten löydän itseni ojanpohjalta rymyämästä, siinä itseinhossa ja paskassa. Mä itken, ahdistun ja raavin. Kaiken kauniin takana mä olenkin itseinhoinen, arvoton turhake. Pelkkä vaiva, ja sama kuin hyppäisin junan alle. Mitä tämä kaikki on, miksi on, mitä mä olen.

Kaipaan vain maailman hienointa hymyä, vaniljateetä ja istumaan syliin, joka kertoo minulle että olen höyhenenkevyt. Anteeksi.