Mä luen sen lauseen uudestaan. Perhosia ja kihelmöintiä, käsittämättömyyttä sekä vaikeaselkoisia ajatuksia. Silmien verkkokalvot toistavat kolmea sanaa, ja pää kierrättää aatteita miten minä, miksi minä, kuinka. Mun on laihduttamisen saralla yritettävä kovemmin. Ruoskia selkääni kirkuvanpunaisia viiruja, jokaisesta epäonnistumisesta, lipsumisesta taaksepäin. Sillä näin se vain on. Miten mä muuten voisin olettaa, että kelpaan. Tai kyllähän minä J:lle, mutten itselleni. Silti se tuntuu ihan helvetin hyvältä. Kuulla, että kelpaan. Tällaisena, taivotepainoaan saavuttamattomana ja itselleen liian isona. Olen hyvä, olen kaunis. Kelpaan kyllä.
Sen ainoan kerran esittäisin toiveen siitä, että saisin nähdä itseni muiden silmin.
Oppisin ehkä ymmärtämään,
tajuaisin vihdoinkin.
Suunnittelen kuinka huomenna jään kotiin, ja ahmin.
Ristiriitaista paskaa mun pääni täynnä.
Mitä mä teen, en ymmärrä enää.
Harha-askeleita kallion reunalla.
Horjahdan.
Ota musta tukea, älä putoa siitä reunalta.
VastaaPoistaTuo on ihana tunne, se kun tuntee kelpaavansa jollekin ja olevansa tarpeeksi hyvä, vaikka itselleen ei riitä kuitenkaan. Olisi niin hienoa nähdä itsensä joskus muiden silmin.