Laulu sadepäivän varalle

Mä olen jatkuvasti niin usean tulen välissä ja ne polttaa merkkejä mun iholle.

Niitä tulee joka suunnasta, enkä mä pääsisi millään pakoon.

Paineita paineita.

Mä luon niitä itse itselleni,

ja ympäristö.

Elämä on hankalaa.

Taito selviytyä kaikesta taakasta kunnialla, naisena, tyttönä. Hymysuin, helppoa huulenheittoa ja vähän keimailua. Jos raottaisi verhoa näkisi vain mun mädän ja mustuneen epänaisen ruumiini, joka on täynnä naarmuja ja arpia.

Mun on vaikea olla ja elää tähän hetkeen. Mä elän huomisessa. Joka hetken käytän ajatteluun huomisesta, mun voimat menee sinne ja en mä ole sen parempi ihminen silloinkaan. "Mitä jos huomenna" ajattelutapani ei poi'i tulosta. Tässä ja nyt, okei.

Mitä väliä huomenna millään on jos mä nyt syön sen pullan, ja kärsin morkkiksesta ja turvotuksesta nyt. Sama se miten huomenna, korjaan tilanteen heti niin huomenna voin leikkiä parempaa minää sitten. Hyvä niin, päätös pitää. Pah, rikkoutuu pahainen kuitenkin. Kaikki on vain niin helppo peittää meikkivoiteen, ripsivärikerrosten ja lakkapilven taakse. Kaikki se, miten hajalla mä oikeasti olen. Ja miten yksikin sana voisi murtaa mut.

Pian olisi sadannen (100.) postauksen aika.

Jotakin erikoisen tärkeää ja spesiaalia teille enkelini.

Toteutan toiveenne mielelläni, antakaa niitä ilmi, ja sanoja minulle,
niin katson mitä saan aikaan.

Kuvia, tekstiä, mitä vain.

Pysytelkää vahvoina, ja eläkää tässä hetkessä läsnä. Huominen tulee omalla painollaan, katsotaan sitä kun sen aika on. Tsemppiä ihanaiseni! ♥