Distance is destroying me

Maalaan hopeaa taittavia hileitä kynsiini,

kolmeen pitkään ja loppuihin onnettoman lyhyisiin.

Minä ehkä vielä onnistun, minä pääsen eroon pahasta tavasta vuosien varrelta. Kynsien pureskelu, ei ole osa tulevaa minua. Pientä, linnunluista keiju -minua. Oikean käden sormenpäät tavoittavat kuivatun luumunnokareen nälkäiseen (vai vaiko vain suunälkää tuntevaan) suuhun. Kivettömiä luumuja kertoo valkoinen teksti purppuran muovijätteen kyljessä, isken hampaani kiveen kolmannella. Paastopäivä tänään, mutta vatsani ei toimi, okei. Siksi luumuja, vaikken välttämättä edes pidä niistä.

Voin oppia siihen, opinhan juomaan kahviakin (mustana) hyvän puolesta.

Laihuus on hyvä, se on voima, se on kauneus.

Niskani ovat solmussa yön jäljiltä.

Poimin tyynyn sängynpäädyn ja seinän välistä, sinne pudonnut.

Näin unia, paljon unia. Muista niistä en yhtäkään. Minä herään eloon unissa, enkä edes tavoita painajaisia. Unisieppari pelastaa minut jo useatta vuotta. Se ei auta, jossei sen voimaan usko. Minä uskon, ja se antaa minulle vastalahjaksi kuvankauniita unia, mahdollisuuden hengittää. Ihmisten maailma on minulle liian raskas.

Aurinko luo muutamia valojuovia tapettipintaan, huoneeni seinään. Sälekaihtimet käännetään ylössuin, kun kirkkaus osuu teränä silmääni, auts. Aamukahvia sänkyyn eilen, tänään kuljen yksin keittiöön. Riippuvuus on ruma sana, muttei se ole jos sitä ei vie niin pitkälle. Entä jos sanoisin vain, että tarvitsen ihmisiä vain hieman liikaa pysyäkseni jaloillani. Tarvitsen J:n, mutta tahdon ystäviksi kutsuttuja.

Ensiviikolla teen juhlapostauksen teille, okei. Anteeksi olen myöhässä, ainahan minä olen. Olen pahoillani. Voimia teille, ihan jokaiselle. Voikaa hyvin, olkaa lujatahtoisia ja uskokaa kauneimpaan. Muuta en keksi, piilomerkityksiä ja hassuja sanoja vain. Korkeintaan hurraahuutoja, koska uskon teidän onnistuneen.