Mä välttelen vastuuta ja juoksen karkuun kaikkea. Mä olen liian nuori ja naiivi. Mokomakin kakara. Mun pitäisi olla nytkin jossain muualla kuin kotona. Töissä, mut potkitaan kohta ulos sieltä, mun työssäoppimispaikalta. Hitto. Mua ei edes kaduttaisi, enhän mä koulussakaan jaksa käydä. Mä yritän jaksamatta keskittyä edes vähintäänkin elämiseen, kontrolli kontrolli oletko siellä.
52 pilkku vitun 1 kiloa. Mitä mitä, vaaka valehtelee. Kiellän kaiken, syön syön. Ei se ole hyvä. Mikä on hyvä, BMI 15 tai alemmaksi tahdon. Ihan pohjalle. Tahdon letkuihin, se on paha asia, mutta tahdon sen. Silloin mä saisin kaivattua huomiota, jota vailla olen elänyt. Pää on ihan sumuisa ja kylmänviileä, ja mun kasvot on harmaat ja kalpeat. Hulluko olen, mun naarmuisia käsiä kuivaa, kylmä. Mun on kylmä, sillä mun sisällä rellestää ikirouta ja pakkanen. Oikea Siperia, perkele.
Mä olen miettinyt, että ehkä mun esiteini-ikäni kapinakausi on vallassa minussa nyt. En koskaan tehnyt mitään pahaa, isin kiltti pikkutyttö, hiukset letitettyinä. Liian kiltti, liian huomaamaton, ja liian pullukka. Nyt yritän opetella elämään, ja olemaan parempi vastustaja. Minä en tahdo olla häviäjän roolissa, enää koskaan. Kenties, puran tämän kaiken kanavoimalla sen ongelmiksi syömisen parissa. En kai mä koskaan ollut onneton, kunhan vain en jäänyt yksin. Nyt, mä olen yksin, onneton ja täynnä pahaa. Pirut tanssahtelee kevyesti mun olkapäillä, ja raapii kaulaan naarmuja. Mä tiedän, että ne on siellä. En mä muuten olisi tällainen.
Huominen, ehdithän luokseni nopeasti. Juokse, juokse.
Tuo mukanasi minulle rakkain. Minun rakas enkelipoikani, J.
I k ä v ö i n.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti