Juhlahuone

 

Anteeksiantamattoman itsekäs minä.

Mua viedään sairauteen syvemmälle jatkuvalla syötöllä, melkein kuin jäävettä niskaan lauantai-aamuna. Milloin mä uskon ettei kannata olla turhan itsekäs. Ajatusmaailman syövereihin menen sykkyrälle, väkkärälle piiloon, pienelle kerälle. Silloin minä mietin. Mitä hyvää, mitä pahaa, olenko todella läsnä. Kosketus rikkoo ihon, jossa veri kulkee loputonta matkaa, pulssi katoaa ajatuskohinan alle. 

Mulla on rumat luisevat sormet, ja siniset suonet läpinäkyvällä iholla. Rystyset puskee valkoista kun nyrkki porautuu seinään. Isku kertoo kivusta, kipu on helpotus henkiseen tuskaan. Itku virtaa silmäluomien alla, mä en päästä sitä pois. Sallimatonta mielihyvää kivun kautta, luvattomia leikkejä oman ruumiin kanssa. Miksen saisi, kertokaa, eikö se ole voimista suurinta satuttaa itseään. Eikä henkilö sanoisi määritelmäksi satuttaa, se olisi pikemminkin pakokeino. Pakoon ja paeta mitä tahansa, paha olo riittää.

Kielletyn kaunis kierre jossa me ollaan, sinä minä hän. Eikä saa sanoa sanaakaan niille. Ne on ulkona, ja niitä pelottaa. Ne ei ole valmiita kuulemaan jotka pelkää.

Minun poikani ei pelkää. Minun rakas poikani, joka ei ole tänään kanssani. Liian hiljaista, liian tyhjää. Kuiskauksia jossakin kaukana, missä mä en ole. Liian iso sänky nukuttavaksi yksin, missä turvallinen syli ja käsivarret mun ympärillä. Kertoen ettei ole hätää, pehmeitä sanoja. Sanojakin pehmeämmät huulet. Sinun ja minun.

Minä taas pelkään.

Minä ahmin, itken ja oksennan.

Sairaan kaunista?
Minun 52,7