This is how I disappear

Unspoken

 

Mä luen sen lauseen uudestaan. Perhosia ja kihelmöintiä, käsittämättömyyttä sekä vaikeaselkoisia ajatuksia. Silmien verkkokalvot toistavat kolmea sanaa, ja pää kierrättää aatteita miten minä, miksi minä, kuinka. Mun on laihduttamisen saralla yritettävä kovemmin. Ruoskia selkääni kirkuvanpunaisia viiruja, jokaisesta epäonnistumisesta, lipsumisesta taaksepäin. Sillä näin se vain on. Miten mä muuten voisin olettaa, että kelpaan. Tai kyllähän minä J:lle, mutten itselleni. Silti se tuntuu ihan helvetin hyvältä. Kuulla, että kelpaan. Tällaisena, taivotepainoaan saavuttamattomana ja itselleen liian isona. Olen hyvä, olen kaunis. Kelpaan kyllä.

Sen ainoan kerran esittäisin toiveen siitä, että saisin nähdä itseni muiden silmin.

Oppisin ehkä ymmärtämään,

tajuaisin vihdoinkin.

Suunnittelen kuinka huomenna jään kotiin, ja ahmin.
Ristiriitaista paskaa mun pääni täynnä.
Mitä mä teen, en ymmärrä enää.

Harha-askeleita kallion reunalla.

Horjahdan.

Distance is destroying me

Maalaan hopeaa taittavia hileitä kynsiini,

kolmeen pitkään ja loppuihin onnettoman lyhyisiin.

Minä ehkä vielä onnistun, minä pääsen eroon pahasta tavasta vuosien varrelta. Kynsien pureskelu, ei ole osa tulevaa minua. Pientä, linnunluista keiju -minua. Oikean käden sormenpäät tavoittavat kuivatun luumunnokareen nälkäiseen (vai vaiko vain suunälkää tuntevaan) suuhun. Kivettömiä luumuja kertoo valkoinen teksti purppuran muovijätteen kyljessä, isken hampaani kiveen kolmannella. Paastopäivä tänään, mutta vatsani ei toimi, okei. Siksi luumuja, vaikken välttämättä edes pidä niistä.

Voin oppia siihen, opinhan juomaan kahviakin (mustana) hyvän puolesta.

Laihuus on hyvä, se on voima, se on kauneus.

Niskani ovat solmussa yön jäljiltä.

Poimin tyynyn sängynpäädyn ja seinän välistä, sinne pudonnut.

Näin unia, paljon unia. Muista niistä en yhtäkään. Minä herään eloon unissa, enkä edes tavoita painajaisia. Unisieppari pelastaa minut jo useatta vuotta. Se ei auta, jossei sen voimaan usko. Minä uskon, ja se antaa minulle vastalahjaksi kuvankauniita unia, mahdollisuuden hengittää. Ihmisten maailma on minulle liian raskas.

Aurinko luo muutamia valojuovia tapettipintaan, huoneeni seinään. Sälekaihtimet käännetään ylössuin, kun kirkkaus osuu teränä silmääni, auts. Aamukahvia sänkyyn eilen, tänään kuljen yksin keittiöön. Riippuvuus on ruma sana, muttei se ole jos sitä ei vie niin pitkälle. Entä jos sanoisin vain, että tarvitsen ihmisiä vain hieman liikaa pysyäkseni jaloillani. Tarvitsen J:n, mutta tahdon ystäviksi kutsuttuja.

Ensiviikolla teen juhlapostauksen teille, okei. Anteeksi olen myöhässä, ainahan minä olen. Olen pahoillani. Voimia teille, ihan jokaiselle. Voikaa hyvin, olkaa lujatahtoisia ja uskokaa kauneimpaan. Muuta en keksi, piilomerkityksiä ja hassuja sanoja vain. Korkeintaan hurraahuutoja, koska uskon teidän onnistuneen.

Anna anteeksi

Miten tästä selviää hengissä. Kertokaa mulle, auttakaa mua. Tahdon oppia ymmärtämään sen, ettei kaiken tarvitse olla tätä. Helvetin helvetti. Mä katoan. Mun ääriviivat haalistuu ja pyyhitään pois, kerta toisensa jälkeen kun terä koskettaa minua tai saatan saastaisen ruuan pois minusta. Kuuluuko tämä elämään, kohtaloko se on. Mitä, mihin, ketä mun kuuluu uskoa.

Jättänyt oot jälkesi,
koskemattomaan hankeeni.
Piirtänyt oot uusisiksi ne,
huterat ääriviivani.
Ääriviivat rantahiekassa
Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
aamujesi paino,
päiväsi mustimmat.
Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
iltojesi raivo,
pelkosi raskaimmat.

This is how I disappear

Mä olen ihan helvetin pahoillani ja niin surullinen siitä, etten osannut varoa.

En piilottaa pintapuolisia haavoja tarpeeksi hyvin, ja toin vielä sisäisetkin esille.

Vaikka J painottaa, että minun pitäisi kertoa hänelle, en voi. Tunnen olevani vain pettymys, sysimustan mieleni vanki. Säälittävä ja heikkokin vielä. Minussa on monta kohtaa rikki, viallinen, epäkunnossa. Eikä minua voi korjata, sillä mistä varaosia kun alkuperäiset eivät uusiudu itsestään.

Ehken tahdo eheytyä, vaikka jokin sisälläni huutaa apua.

Suljen korvani sen huudolta.

Pieni ääni vaikenee päässä pyörivän numerosykkyrän alle. Mittoja, kaloreita, numeroita, lukuja. Liikaa, tämä kaikki on liikaa. Anteeksi J, olen vain niin pahoillani etten osaa olla ehjä. Kelpaisinko jos peittäisin kaiken hymyn alle.

Muille kulissini ovat vielä pystyssä, J:n edessä kaadan ne tahallani. Ja paljastun. Liian helppoa, sillä näin asetan elämäni yhtä heikolle, kuin painaisi aseen ohimolle ja odottaisi laukausta.

Minä olen heikko.

Minä viiltelen.

Minä en osaa syödä.

Minä uskon rakkauteen.

voimia keijukaiseni ♥

Summertime

Eilinen oli epätodellinen. Ei sitä ollut, oliko, ei kai. Mahdotonta. Silti niin todellista. Minä olin elossa, elävä, hengitin ja tunsin. Ja ymmärsin paljon. Paljon sellaista, mitä minun olisi pitänyt tajuta muutenkin kuin näin myöhäisessä vaiheessa. Kiitos ihmisille ja My Chemical Romancelle ♥ ihan kaikesta.

Vielä täydellisyyden ympyrä piirtyisi yhtenäisenä ja sulkeutuisi, jos näen J:n tänään. Siitä on viikko kun viimeksi. Kyllä minä ikävän ja välimatkan kestän, itseäni en. Pakenen itseäni, pahaa minää J:n luo. Turvaan, pois pahalta. Kaikki on niin oikeanlaista, tuttua ja turvallista. Sitä minä kaipaan, häntä ja meitä. Liian vähän aikaa ja liian paljon tunteita. Se on hyvä, hyväksi minulle. Harmaat silmät, joiden pitkä lämmin katse kertoo, että nyt hänen on hyvä olla. Minun lähelläni. Lämpöaaltojen merellinen kuohuna mun sisälläni sanoo, että nyt kaikki on hyvin.

Ei tarvitse pelätä, kaikki on hyvin.

Älkää viekö tätä minulta.

Minä hymyilen,

itken ilosta

ja hyvästä olosta.

01:30 (elossa)

Viides päivä ahmien.

Huomenna se on ei ei.

My Chemical Romance @ Hartwall areena, sieltä minut löytää huomenna. Kiskaiskaa hihasta jos näette mustahiuksisen, huulilävistetyn tytön. Tehtävä olisi mahdoton. ;) Keskipäivällä keikkajonoon, en syö en, mukaan otan vesipullon. Se riittänee, vaikka viimekertainen keikkailu aiheutti jalat alta, nyt pyörryn -efektin. Pelästyin sitä, ja olinhan ollut koko päivän syömättä. Mutta selviän kyllä, olenhan tämän viikon tankannut kaikenmoista moskaa itseeni, energiavarasto.

Ja minun on saatava turvotus ja inha olo laskemaan maanantaihin mennessä.
Näen J:n, joka muuten tietää yhä enemmän ruokapelleilystäni.

Edistysaskel, kerroin ahmimisesta. En tahdo, että minua pidetään pikkusieluisena hienoperse ruokapiipertäjänä, olisin muka syömättä. Pah! Ja verbaalisen sana-antini varaston siemenet ovat vain minulle, en tarkoita yleisesti nimittää ketään minua parempaa syömishäiriöistä noilla sanoilla. Niitä jotka oikeasti onnistuvat ja laihtuvat. Minä en, huono olen. Hyi hyi.

Sen lisäksi tämä päivä oli yhtä helvettiä noin muutenkin kuin vain ahmimisen osalta. Rystysten hakkaamista seinään, ahdistuskohtauksia, loputonta vuolasta itkuvirtaa ja kyynelpuroja, oksentamista. Sekä viilsin. Aamupaino, merkityksetön 53,9 kiloa. Nyt ryhdistäydyn ja oikaisen selkäruotoni. Saan sen vielä näkyviin, lupaan.

If I'm a failure, you're a tragedy

Mä näin niin kovasti vaivaa sen eteen, että olisin nähnyt J:n tänään. Ei, ei.

Kaikki meni pieleen.

Nyt mä hengitän helvetin raskaasti, kyynelkanavat täyttyneinä ja mua ahdistaa. Mitä vaan voi käydä, nyt tuntuu siltä. Oon yksin himassa. Mitä vaan. Varma fakta on se, että menen palvomaan posliinia parin tunnin päästä. Helvetin hienoa toimintaa, ahmiminen. Ihana helvetti. Mä oksennan silmäni verestä punaiseksi ja kasvoni turvoksiin. Käteni kuivuvat saharaksi ja sydämeni lyö ohilyöntejä. Kahvia kahvia, nesteenpoistajia, laksatiiveja ei ole enää. Hitto.

Hyvässä lykyssä juon itseni ympäripäihin tänään, mun on vain ihan helvetin paha olla. Tämä viikko on ollut tappava, mä kuolin jo. Kuin käsiä tärisyttäisi, oksennuksenmaku tulee pikkuhiljaa suuhun, veren maku. Mun elämä on kaunista katsottavaa, kun sivusta seuraa. Minä en, minä tiedän, minä kärsin. Tahdon kuljettaa terää ihollani, pitkästä aikaa, yhä syvemmälle.

Mä en kai ole ihminen. Multa on viety kaikki inhimillisyys jo kauan kauan sitten. Mä yritän parhaani, korjata kaiken. Mä tuotan pettymyksen teille kaikille. Kärsimyksen. Kukaan ei tiedä, edes minä.

Anteeksi siitä.

Anteeksi kaikesta.

Puhelin on kiinni. Älkää yrittäkö tavoittaa minua.

 Olen tämän illan seitsemännen taivaan portilla, mutta putoan.

Matka helvettiin on alkanut jo...

Worthless girls

Toivo on vain ensimmäinen askel tiellä pettymysten.

Reunalla - Apulanta

Epätoivo.

Ahdinko.

Pettymys.

Juoksen pois.

54 kiloa

turvotus

nesteitä

läski

kuole pois.

Kaiken tän jälkeen

 

Mun pää on liian sekaisin kaikesta ja liikaa kaikkea.

Mitä mun kuuluu tehdä, olla syömättä ja näännyttää itseäni. Kyllä, aivan.

Liikaa valheita, tekosyitä ja kiertelyä. Pakokeinoa ei ole.

Hetken verran mä hymyilen ja aurinko paistaa mun kasvoille, minäkin loistan. Sitten löydän itseni ojanpohjalta rymyämästä, siinä itseinhossa ja paskassa. Mä itken, ahdistun ja raavin. Kaiken kauniin takana mä olenkin itseinhoinen, arvoton turhake. Pelkkä vaiva, ja sama kuin hyppäisin junan alle. Mitä tämä kaikki on, miksi on, mitä mä olen.

Kaipaan vain maailman hienointa hymyä, vaniljateetä ja istumaan syliin, joka kertoo minulle että olen höyhenenkevyt. Anteeksi.

Personal Jesus

Ahdistaa, pakko päästä pois. Pakoon kauas juoksen nyt. On pakko. Mä en kestä enää. Mä en tiedä mikä mua vaivaa, jatkuvasti uusiutuva ahdistusta. Mä pelkään pettäväni luottamuksen, mun äidin ja mun isän ja kaikkien. Mä olen huono tytär. Niin saastainen ja kamala. Valehtelen kaikille päin naamaa, kaikki on ihan hyvin, ei minulla mikään ole. Ainahan minä olen alakuloinen. Aina. Jos mä olisin tyhmänrohkea, lähtisin kauas kotoa. J:n luokse riittää, en voi olla täällä nyt. Seinät kaatuvat ja päätä painaa kaikki paska mitä mä olen täällä itselleni saanut aikaan. Liikaa pahaa, kylvin siemenet ja ne itävät jo. Jatkuvasti, paha olo ja ahdistus. Itkeä en saata. Hei hei.

Pikkuhiljaa saatan huomata kuinka kaikki ongelmat kasautuvat ja mä hajoan niiden alle. Musta tulee pikkuisen hullu, taas hieman lisää. Ja kotilääkärinleikissä voisin luvata itselleni sairastavani jonkinlaista kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Aamen. Nyt juoksen pois.

When everyday's the weekend

Voi miten yllättävää on huomata, että uusia murusia käy tuulentielleni. Tervetuloa ♥

En usko olevani oikeasti näin onnellinen. 

Ihan aidosti.

Paljon pusuja, haleja ja kutituksia. Hipsutusta ja pitkiä katseita. Alkoholia suonissa ja livemusiikkia. Vihreää vaniljateetä ja pipareita nauttien, istuessa keittiön tasolla. Keittiön lattialla pörrömatto, jota olen kummastellut jo useamman kerran ääneen. Minusta se on hassua ja hienoa. Minun kotiini tulisi samanlainen. Paljon dominoita ja suolakeksejä, joita todella söin J:n läsnä ollessa, hänen katsoessaan.

Ainoa ahdistava ajatus moisessa oli se, että nyt se luulee mun valehdelleen ja liioitelleen koko ongelmasyömisen. Työnsin ne aatteet kauas pois mielen perukoille kasvamaan kokoa, sillä tahdoin olla läsnä siinä hetkessä. Elää hetkessä, niinkuin aiemmassa tekstissä painotin tämän tärkeyttä.

Mä yritän kasvaa ja oppia ymmärtämään vihdoinkin tärkeyteni ihmisenä, ystävänä ja perheenjäsenenä. Ennen kaikkea tyttöystävänä ja kumppanina. Mun on kamalan vaikea vain vastaanottaa mitään hyvää, negatiivinen palaute iskostuu mieleen jämptimmin ja se on minusta ainoa oikea jota minulle voi kertoa. Edes J:n kertomana se, että ilman minua hänellä ei olisi mitään. Painottaen yhtään mitään, eikä hän välttämättä olisikaan. Minusta se on liian iso asia käsiteltäväksi, että olisin oikeasti pelastanut jonkun henkisesti ja fyysisesti. Vaikka ehjä ei kokonaan olisikaan. Tämä on opittava seuraavaksi, ja mun on pakko oppia käsittelemään myönteinen palaute. Enemmän minä sitä saan kuin pahoja sanoja.

Opettelen rakastamaan, kuin itseäni myös muita, sekä käsittelemään tunteitani. Sillä laihuushäiriö on tehnyt minusta tunnekuolleen (vaikka välistä voin sanoa olevani tunnesyöjä, sen vuoksi ahmin). En ymmärrä tätä välttämättä itsekään, mutta joskus pelkään että ovatko tunteeni sittenkään aitoja. Sanoo, että rakastaa. Valehtelenko, vaikka sydän kipinöi ja keho kihelmöi. Silti se on vierasta.

En kyllä kiellä, etteikö tuntuisi parhaimmalta ikinä kun sanoo rakastavansa kun sillä hetkellä se tuntuu oikealta, tai pyytää anteeksi kun on tehnyt väärin (ja myös anteeksisaaminen on tärkeää). Se on aitoa, jos se sillä hetkellä tuntuu siltä. En ymmärtäisi muutakaan selitystä tai toisenlaista teoriaa.

Tunnekuohujen alta kiinnostus aamupainoa kohtaan on täysin turha ja merkityksetön. Kävin vaa'alla jokatapauksessa äsken, ja varmaan miljoonan dominokeksin ja tsiljoonan piparin, sekä teelitran jälkeen paino oli perusneutraali 52,2. Olen tyytyväinen, mutta olo on tyhjä. Ei minua kiinnosta. En ymmärrä, en ymmärrä. Vaikka vakuutan, että laihduttaminen on yksi tärkein asia elämässäni nyt., se vain jakaa ykkössijan läheisten ihmisten tärkeyden kanssa, ja yksi arvaus riittää tietämään kumpi vie voiton.

Voi miten paljon voisinkaan kirjoittaa, mutta puuduttavaahan se on lukea höpö höpö -tekstejä. Toivon, että teillä on kaikki hyvin enkelini. Ja kiitos valtaisasta juhlapostausäänestyksen äänitulvasta.

Voimia jaksaa yli ensiviikon, mutta kaikki on kääntyvä hyväksi.

Niin on vain tarkoitettu.

Vastoinkäymiset eivät jatku loputtomiin.

Uskokaa pois ihanaiseni. ♥

Extraordinary girl

Mä kuulutan, ja vannon sen nimeen,

etten mä pelkää seurauksia.

En niin missään suhteessa.

Oikeasti mä valehtelen.

Pelkään ihan saatanasti.

Mitä jos, mitä jos -pyörii ympyrää mun ajatuskäyrillä, sekoittaen täydellisyyden puuromaiseksi mössöksi. Kaikella on seurauksia, mä kammoan myös joskus niitä hyviäkin. Entä jos en vaan osaa vastaanottaa niitä oikealla tavalla. Kaikki kääntyisi silloin huonommaksi, mä olisin huono. Automaattista.

Ja mikä on lumisade ulkona, kun kevään pitäisi jo tuoda itseään ilmi.

Kahden asteen loskasotkussa on aina yhtä mukavaa sotkea eteenpäin, silloin kun neljän seinän sisältä päättää poistua ulkomaailmaan. Minä en ole, neljäs päivä. Sanktioita työpaikalta, mä tulen saamaan huudot kaikilta. Sitä minä pelkään. Koska en mä ole tarpeeksi vahva vastaanottamaan negatiivista energiaa.

Liian empaattinen pikkulikka, nyyhkyyttää nurkan takana omaa huonommuuttaan ja osaamattomuuttaan hoitaa asioita oikein eväin. Eväin nimenomaan, mikäli ruokapuoleen palataan. Mutta oli kyse mistä tahansa, niin mä olen aina se joka itkee ensimmäisenä. Mä en tappele, en hauku, en arvostele ääneen. Mitään en sano suoraan kellekään, musta ei olisi lyömään ketään. Ei edes itseäni puolustaakseni, otan kaiken paskan niskaani. Niin mä olen aina tehnyt, ja tulen jatkossa varmasti jatkamaan avuttoman ja heikon roolissani.

Vaatteet on isoissa ja pienissä kasoissa lattialla.

Sieltä pitäisi valita laukuntäytettä viikonlopuksi.

Hei hei, sanon ja katoan J:n luokse, sen syliin

ja mun sisältä kylmyys katoaa.

Rakastan.

Toiminnantäyteistä viikonloppua te aivan erityiset ja kauniit ihmiset. ♥

Tämä oli teksti numero 99. Seuraava on erityinen, en vain tiedä vielä miten.

Laitoin siksi äänestyksen sivupalkkiin, kerrottehan mielipiteenne.

Tosin myöhäisen huomaamisen vuoksi, spessupostaus venynee hieman :D

This war is ours

Mä mietin, että mulla on oikeasti mennyt hyvin.

Niin hyvin, etten ahmi läheskään joka päivä.

Puolet viikosta voi olla onnistuneentäyteistä jo. Mä olen syksyltä laihtunut, ihan vain parissa kuukaudessa, sen 6 kiloa. Kaiken sen minkä otin takapakkina ahmimisjakson takia. Ne on pois jo. Ei ei mä en vaan voi aloittaa sitä samaa alusta. Mä en voi olla pettymys. Olkoonkin sitten, että vaivun syvemmälle syömisongelmien ahdinkoon, mutten mä edes uskalla luovuttaa.

Enkö mä muka huomaisi sitä kuinka mä pääsin pois jokapäiväisestä ahmimisesta. Se olisi vale. Tietyllä tavalla mä uskoisin siihen, että musta on pääsemään vielä alle viidenkymmenen ja enemmänkin. Se vaan vähän vie aikaa, en kai mä sitä heti saavuta.

Mä voin yrittää.

Mä tahdon yrittää.

Mä aion yrittää.

Ei minulla sitten muuta.

Itseäni yritän motivoida, samalla myös pikkuruisen myös teitä. En kannustaa tähän, mutta jos koette tämän motivoivaksi, en voi estää sitä mitenkään. En minäkään ole aivan mieleltäni putipuhdas. En mahda sille mitään.

West coast smoker

Mä olen sairaan kateellinen ja selkärangaton persoona.

Vastuuntunnoton haihattelija, lapsi rumassa ruumiissa.

Sanoja, vailla merkitystä niiden takana.

Nämä tulevat tyhjästä päästä.

Mä janoan lisää.

Hienoja sanoja.

Jotta osaisin olla yhtä kaunokielinen ja lahjakas kuin muutkin.

Mä voisin ehkä venyttää mun osaamisaluetta laajemmaksi,

piirtää kun en enää taidakaan osata.

Mun olo on sairaan pöhöttynyt. Inhottava ja löysä, niinkuin aina. Epävarmoja suunnitelmia huomiselle, mä en pidä epävarmuudesta. Kaikki pitäisi olla musteentarkkaa paperilla. Aikatauluja, joista ei lipsuta vaikka harvemmin minä niitä noudatankaan. Mä vain tahdon olla varma siitä, etten ole yksin. Mä olen kertonut aiemminkin, että se tappaa mua. Mä kuolen pian. Voi olla, että yksin syön itseni hengiltä, sitä en ihmettelisi. Mä en siksi saa olla yksin. Paineen alla en sorru.

Kaikki hyvin tänään toistaiseksi. Odotan vain sitä, että äiti tulee kaupasta. Pelottaa.

Tämä on pelkkää höpö höpöä pikkuhiljaa, mä tahdon tasoa mun teksteihin. Tyhmää.

Kai teillä menee hyvin, kaipaan kuulumisia. Ilmoittakaa toki itsestänne. Haleja.

Laulu sadepäivän varalle

Mä olen jatkuvasti niin usean tulen välissä ja ne polttaa merkkejä mun iholle.

Niitä tulee joka suunnasta, enkä mä pääsisi millään pakoon.

Paineita paineita.

Mä luon niitä itse itselleni,

ja ympäristö.

Elämä on hankalaa.

Taito selviytyä kaikesta taakasta kunnialla, naisena, tyttönä. Hymysuin, helppoa huulenheittoa ja vähän keimailua. Jos raottaisi verhoa näkisi vain mun mädän ja mustuneen epänaisen ruumiini, joka on täynnä naarmuja ja arpia.

Mun on vaikea olla ja elää tähän hetkeen. Mä elän huomisessa. Joka hetken käytän ajatteluun huomisesta, mun voimat menee sinne ja en mä ole sen parempi ihminen silloinkaan. "Mitä jos huomenna" ajattelutapani ei poi'i tulosta. Tässä ja nyt, okei.

Mitä väliä huomenna millään on jos mä nyt syön sen pullan, ja kärsin morkkiksesta ja turvotuksesta nyt. Sama se miten huomenna, korjaan tilanteen heti niin huomenna voin leikkiä parempaa minää sitten. Hyvä niin, päätös pitää. Pah, rikkoutuu pahainen kuitenkin. Kaikki on vain niin helppo peittää meikkivoiteen, ripsivärikerrosten ja lakkapilven taakse. Kaikki se, miten hajalla mä oikeasti olen. Ja miten yksikin sana voisi murtaa mut.

Pian olisi sadannen (100.) postauksen aika.

Jotakin erikoisen tärkeää ja spesiaalia teille enkelini.

Toteutan toiveenne mielelläni, antakaa niitä ilmi, ja sanoja minulle,
niin katson mitä saan aikaan.

Kuvia, tekstiä, mitä vain.

Pysytelkää vahvoina, ja eläkää tässä hetkessä läsnä. Huominen tulee omalla painollaan, katsotaan sitä kun sen aika on. Tsemppiä ihanaiseni! ♥

Turn around

Multa loppuvat vastaukset.
Ympäröivä maailma on yhtä sumua.
Mä olen pettymys ja mun olo on tyhjä.

Henki pihisee pikkuhiljaa ulos, mitä mä sitten teen. Mitä mun kuuluisi osata sanoa tai tehdä. Mä olen epäonnistunut elämään, ei se voi olla niin vaikeaa. Suupielet eivät käänny ylöspäin muodostaakseen hymyjä enää, niinkuin lapsena mä olin iloinen ja hymyilevä, äiti sanoo.

Mä olen kadottanut kaiken, ja jalkapohjat polkee asfalttia kun kierrän tyhjää ympyrää ja etsin. En tiedä mitä, tai miksi. Mutta se tuntuu oikealta. Mä tahdon kerta toisensa jälkeen löytää itseni kylmyyden keskeltä, ja päästä pakoon J:n lähelle. Tahdon tuntea luita, kylmyyttä ja nälän. Mitä sitten jos kaikki olisikin yhtäkkiä ohi, mitä mulle silloin jäisi.

Tämä on kamalaa, enkä mä tahdo myöntää sitä.

En itselleni enkä kellekään.

Mun on pakko pärjätä.

Liioittelemisen, veren ja oksennuksen makua suussa.

Suupielet hymysuin ja halki.

Mä nauran mun heikkoudelleni.

Ja sille kuinka riippuvainen mä olen.

Tästä paskasta, ja ihmisistä.

Ilman en pärjää.

En yksin.

En.

Juhlahuone

 

Anteeksiantamattoman itsekäs minä.

Mua viedään sairauteen syvemmälle jatkuvalla syötöllä, melkein kuin jäävettä niskaan lauantai-aamuna. Milloin mä uskon ettei kannata olla turhan itsekäs. Ajatusmaailman syövereihin menen sykkyrälle, väkkärälle piiloon, pienelle kerälle. Silloin minä mietin. Mitä hyvää, mitä pahaa, olenko todella läsnä. Kosketus rikkoo ihon, jossa veri kulkee loputonta matkaa, pulssi katoaa ajatuskohinan alle. 

Mulla on rumat luisevat sormet, ja siniset suonet läpinäkyvällä iholla. Rystyset puskee valkoista kun nyrkki porautuu seinään. Isku kertoo kivusta, kipu on helpotus henkiseen tuskaan. Itku virtaa silmäluomien alla, mä en päästä sitä pois. Sallimatonta mielihyvää kivun kautta, luvattomia leikkejä oman ruumiin kanssa. Miksen saisi, kertokaa, eikö se ole voimista suurinta satuttaa itseään. Eikä henkilö sanoisi määritelmäksi satuttaa, se olisi pikemminkin pakokeino. Pakoon ja paeta mitä tahansa, paha olo riittää.

Kielletyn kaunis kierre jossa me ollaan, sinä minä hän. Eikä saa sanoa sanaakaan niille. Ne on ulkona, ja niitä pelottaa. Ne ei ole valmiita kuulemaan jotka pelkää.

Minun poikani ei pelkää. Minun rakas poikani, joka ei ole tänään kanssani. Liian hiljaista, liian tyhjää. Kuiskauksia jossakin kaukana, missä mä en ole. Liian iso sänky nukuttavaksi yksin, missä turvallinen syli ja käsivarret mun ympärillä. Kertoen ettei ole hätää, pehmeitä sanoja. Sanojakin pehmeämmät huulet. Sinun ja minun.

Minä taas pelkään.

Minä ahmin, itken ja oksennan.

Sairaan kaunista?
Minun 52,7

Everything before

Mä olen hengissä, hengitys on vain salpaantunutta.

Lamaantunut lapsi. 

Tule takaisin mun luokseni J. Piirrä sydämiä mun selkääni ja pussaa niskaani perhosia. Olet tärkeä, olet rakas, minä en kai mitään.

Pelasta minut itseltäni, tahdon pakoon pois kauas. Tarttumapinta elämään on poissa, sen karheus ei kutita käsien alla, vain silkinsileää mistä pitää kiinni.

Ei sitä ole, minä en ole.

Hengitys kulkee pois, sisään, ulos, niin helppoa se kai olisi jos en olisi ollenkaan. Vihan tunnetta rakasta sairautta kohtaan,

mä ahdistun ja pelkään.

Painan polvet ja kämmenet maahan, menen vihan mukana sen synkkiin pyörteisiin. Mun maailma pyörii, mustuu, ja piirtyy epäselvin viivoin.

Mä tahdon vain elää.

Elämäni on 51,0 kiloa. Siihen mun elämäni peruspilarit rakennettiin. Itseni tuhoamiselle. Pitäisikö minun vain jättää anteeksipyyntöjä ilmaan, niitä tulisi varmaan sadoittain. Mä satutan, mä levitän pahuutta,

mä olen pahoillani kaikesta.

Kaikki on liian raskasta paskaa.

Mä hukun näihin liian isoihin tunteisiin.

Tyhjiin tunteihin.

Pohjaa kohti, 

matkalla sinne syvimpään kolkkoon onkaloon.

Vaikeaa olla elossa,

hengittää.

Mä hengitän vettä,

suolaista

makeaa

tummia vesialueita.

Ihan hiljaa syystuuli vie minut mukanaan,

linnunluinen,

muttei siipiä laisinkaan.

Mä tahdon maistaa sen makeuden mun huulilla,

sokerihumalan minä tahdon.

Se on minulle liikaa,

ei, en voisi milloinkaan.

Ja hetken hiljaisuuteen katoan,

ja hukun niihin vesiin,

liian syviin,

ikäviin tunteisiin.

Liian kipeisiin.

Paholaiset mun teekutsuilla,

nautin niiden armopaloja joilla minut houkuteltiin mukaan.

Verisiä klönttejä kielenpinnalla,

tämänkö minä todella tahdoin.

Liian kapeat ranteet upotan helmeilevään veteen,

vesirajan valkoiseen saippuavaahtoon.

Ja hyvin hiljaa se vie minua syvään.

Minä putoan,

katoan,

hukun.

Pois pois,

ainoastaan hetkeksi.

Ei se kuolemaa tiedä,

mutta paremman.

Pidätän hengitystä ja mun hiukset liukuu kaiken syvyyden keskellä,

veden hyväily mun harmaanvalkeilla kasvoilla.

Joko olen ihminen, joko olen minä taas.

Silloin kun syysjäinen vesi pureutuu luideni jokaiseen ytimeen.

Minun linnunluideni.

Savior

Mua pelottaa. Enkä tiedä pelkäänkö sitä pelon tunnetta, minua itseäni vaiko vain syömisestä tulevaa painetta. Vaikka J ymmärtäisikin, niin se on sitä kohtaan niin väärin. Miksei mun minäkuvani voi olla hyvä, normaali, ja jos sitten osaisin syödä. Lämmitin pakasteesta lohikeittoa, 66 kaloria sataan grammaan ahdettuna. Eikö se jo riittänyt ahdistamaan kun en osannutkaan arvioida kaloreita oikein. Mun vatsa turpoaa hiilareista, musta tulee valas. Vaivoin jauhoin mössöksi suussa kumimaiset, sisältä jäiset perunakuutiot ja nahkeat lohenpalat.

Se riitti, mutta kaikki on liian epävarmaa. Mun normaalit arkirutiinit ei pääse toistumaan tänä viikonloppuna kun J tulee meille. Toisaalta se on pelastus mulle itselleni. Ahmimiselta ja yksinäisyyden tappavalta tunteelta. Ehkä minä olisin tänä viikonloppuna vähemmän huono ihminen. Sitähän itkin viimeksi eilen. Hitto, mä olen säälittävä.

En tiedä pääsenkö livahtamaan blogin puolelle huomenna. Sunnuntaihin asti toivotan teille ihan parasta viikonloppua, minun ihanat lumienkelini ja vesikeijuni. ♥ tsemppiä!

Uni

Mä välttelen vastuuta ja juoksen karkuun kaikkea. Mä olen liian nuori ja naiivi. Mokomakin kakara. Mun pitäisi olla nytkin jossain muualla kuin kotona. Töissä, mut potkitaan kohta ulos sieltä, mun työssäoppimispaikalta. Hitto. Mua ei edes kaduttaisi, enhän mä koulussakaan jaksa käydä. Mä yritän jaksamatta keskittyä edes vähintäänkin elämiseen, kontrolli kontrolli oletko siellä.

52 pilkku vitun 1 kiloa. Mitä mitä, vaaka valehtelee. Kiellän kaiken, syön syön. Ei se ole hyvä. Mikä on hyvä, BMI 15 tai alemmaksi tahdon. Ihan pohjalle. Tahdon letkuihin, se on paha asia, mutta tahdon sen. Silloin mä saisin kaivattua huomiota, jota vailla olen elänyt. Pää on ihan sumuisa ja kylmänviileä, ja mun kasvot on harmaat ja kalpeat. Hulluko olen, mun naarmuisia käsiä kuivaa, kylmä. Mun on kylmä, sillä mun sisällä rellestää ikirouta ja pakkanen. Oikea Siperia, perkele.

Mä olen miettinyt, että ehkä mun esiteini-ikäni kapinakausi on vallassa minussa nyt. En koskaan tehnyt mitään pahaa, isin kiltti pikkutyttö, hiukset letitettyinä. Liian kiltti, liian huomaamaton, ja liian pullukka. Nyt yritän opetella elämään, ja olemaan parempi vastustaja. Minä en tahdo olla häviäjän roolissa, enää koskaan. Kenties, puran tämän kaiken kanavoimalla sen ongelmiksi syömisen parissa. En kai mä koskaan ollut onneton, kunhan vain en jäänyt yksin. Nyt, mä olen yksin, onneton ja täynnä pahaa. Pirut tanssahtelee kevyesti mun olkapäillä, ja raapii kaulaan naarmuja. Mä tiedän, että ne on siellä. En mä muuten olisi tällainen.

Huominen, ehdithän luokseni nopeasti. Juokse, juokse.

Tuo mukanasi minulle rakkain. Minun rakas enkelipoikani, J.

I k ä v ö i n.

See you go

  

Mua ahdistaa.

Mä tahdon pois täältä.

Mä tahdon turvaan ja piiloon J:n hellään ja turvalliseen syliin. Mä tahdon itkeä sen olkapäille vesiputouksia suolakyynelistä, ja kertoa vielä enemmän. Kuinka pohjalle mä todellisuudessa olen itseni vienyt. Tai ei, en minä vaan ana. Vaikkei mulla olisikaan laihuushäiriötä, vaan kasapäin muita syömiseen liittyviä vaikeuksia, niin olen minä silti vain niin alakuloinen, huono ja heikko. Mä ahmin, mä ahmin, taas. Mä tiedän, ettei tästä tule mitään. Maanis-depressiivisyyttä, epäilisin.

Mun päässä pyörii sykkyrällä ajatusten sekamelska, ja ajatuskartta, jolla mä olen ihan hukassa. Mun kompassi on kai rikki, mutta osaan tien oksentamaan. Sinne pian pian, pari tuntia ahmimisen jälkeen ja kaikki tulee ylös kuin itsestään. Sen olen oppinut, olen oppinut paljonkin. Paljon pahaa, ja surullista. Ne kostautuvat jälkeenpäin, kun elimistöni ei enää jaksa. Ja silloin kun olen loppuunpalanut. Ei paluuta, miksi mä teen näin. Mä olen liian nuori kestämään tätä kaikkea, enkä mä aijo antaa nuoruusvuosien valua hukkaan sormien välistä. Mä en vain, mä en tiedä mitä mä tahdon enää.

Ei J mua tuominnut eilen siitä, että olin syönyt. Ei kukaan mua tuomitse siitä, että mä syön. Paitsi pirut mun sisällä, ne kertoo tämän pelin säännöt ilmaan. Haaste on heitetty kehään, mä olen mukana pelissä. Mä taidan hävitä jo.

Mä pakoilen vastuuta ja se kostautuu myöhemmin.

Mä              en              jaksa               enää.

Katoaisin pois vain, okei. Parempi mulle, parempi kaikille.

Ei kuolemaa, vain savuna ilmassa.
52,4 kiloa.