Mun pää on liian sekaisin kaikesta ja liikaa kaikkea.
Mitä mun kuuluu tehdä, olla syömättä ja näännyttää itseäni. Kyllä, aivan.
Liikaa valheita, tekosyitä ja kiertelyä. Pakokeinoa ei ole.
Hetken verran mä hymyilen ja aurinko paistaa mun kasvoille, minäkin loistan. Sitten löydän itseni ojanpohjalta rymyämästä, siinä itseinhossa ja paskassa. Mä itken, ahdistun ja raavin. Kaiken kauniin takana mä olenkin itseinhoinen, arvoton turhake. Pelkkä vaiva, ja sama kuin hyppäisin junan alle. Mitä tämä kaikki on, miksi on, mitä mä olen.
Kaipaan vain maailman hienointa hymyä, vaniljateetä ja istumaan syliin, joka kertoo minulle että olen höyhenenkevyt. Anteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti