Mua ahdistaa.
Mä tahdon pois täältä.
Mä tahdon turvaan ja piiloon J:n hellään ja turvalliseen syliin. Mä tahdon itkeä sen olkapäille vesiputouksia suolakyynelistä, ja kertoa vielä enemmän. Kuinka pohjalle mä todellisuudessa olen itseni vienyt. Tai ei, en minä vaan ana. Vaikkei mulla olisikaan laihuushäiriötä, vaan kasapäin muita syömiseen liittyviä vaikeuksia, niin olen minä silti vain niin alakuloinen, huono ja heikko. Mä ahmin, mä ahmin, taas. Mä tiedän, ettei tästä tule mitään. Maanis-depressiivisyyttä, epäilisin.
Mun päässä pyörii sykkyrällä ajatusten sekamelska, ja ajatuskartta, jolla mä olen ihan hukassa. Mun kompassi on kai rikki, mutta osaan tien oksentamaan. Sinne pian pian, pari tuntia ahmimisen jälkeen ja kaikki tulee ylös kuin itsestään. Sen olen oppinut, olen oppinut paljonkin. Paljon pahaa, ja surullista. Ne kostautuvat jälkeenpäin, kun elimistöni ei enää jaksa. Ja silloin kun olen loppuunpalanut. Ei paluuta, miksi mä teen näin. Mä olen liian nuori kestämään tätä kaikkea, enkä mä aijo antaa nuoruusvuosien valua hukkaan sormien välistä. Mä en vain, mä en tiedä mitä mä tahdon enää.
Ei J mua tuominnut eilen siitä, että olin syönyt. Ei kukaan mua tuomitse siitä, että mä syön. Paitsi pirut mun sisällä, ne kertoo tämän pelin säännöt ilmaan. Haaste on heitetty kehään, mä olen mukana pelissä. Mä taidan hävitä jo.
Mä pakoilen vastuuta ja se kostautuu myöhemmin.
Mä en jaksa enää.
Katoaisin pois vain, okei. Parempi mulle, parempi kaikille.
Ei kuolemaa, vain savuna ilmassa.
52,4 kiloa.
52,4 kiloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti