Voi miten yllättävää on huomata, että uusia murusia käy tuulentielleni. Tervetuloa ♥
En usko olevani oikeasti näin onnellinen.
Ihan aidosti.
Paljon pusuja, haleja ja kutituksia. Hipsutusta ja pitkiä katseita. Alkoholia suonissa ja livemusiikkia. Vihreää vaniljateetä ja pipareita nauttien, istuessa keittiön tasolla. Keittiön lattialla pörrömatto, jota olen kummastellut jo useamman kerran ääneen. Minusta se on hassua ja hienoa. Minun kotiini tulisi samanlainen. Paljon dominoita ja suolakeksejä, joita todella söin J:n läsnä ollessa, hänen katsoessaan.
Ainoa ahdistava ajatus moisessa oli se, että nyt se luulee mun valehdelleen ja liioitelleen koko ongelmasyömisen. Työnsin ne aatteet kauas pois mielen perukoille kasvamaan kokoa, sillä tahdoin olla läsnä siinä hetkessä. Elää hetkessä, niinkuin aiemmassa tekstissä painotin tämän tärkeyttä.
Mä yritän kasvaa ja oppia ymmärtämään vihdoinkin tärkeyteni ihmisenä, ystävänä ja perheenjäsenenä. Ennen kaikkea tyttöystävänä ja kumppanina. Mun on kamalan vaikea vain vastaanottaa mitään hyvää, negatiivinen palaute iskostuu mieleen jämptimmin ja se on minusta ainoa oikea jota minulle voi kertoa. Edes J:n kertomana se, että ilman minua hänellä ei olisi mitään. Painottaen yhtään mitään, eikä hän välttämättä olisikaan. Minusta se on liian iso asia käsiteltäväksi, että olisin oikeasti pelastanut jonkun henkisesti ja fyysisesti. Vaikka ehjä ei kokonaan olisikaan. Tämä on opittava seuraavaksi, ja mun on pakko oppia käsittelemään myönteinen palaute. Enemmän minä sitä saan kuin pahoja sanoja.
Opettelen rakastamaan, kuin itseäni myös muita, sekä käsittelemään tunteitani. Sillä laihuushäiriö on tehnyt minusta tunnekuolleen (vaikka välistä voin sanoa olevani tunnesyöjä, sen vuoksi ahmin). En ymmärrä tätä välttämättä itsekään, mutta joskus pelkään että ovatko tunteeni sittenkään aitoja. Sanoo, että rakastaa. Valehtelenko, vaikka sydän kipinöi ja keho kihelmöi. Silti se on vierasta.
En kyllä kiellä, etteikö tuntuisi parhaimmalta ikinä kun sanoo rakastavansa kun sillä hetkellä se tuntuu oikealta, tai pyytää anteeksi kun on tehnyt väärin (ja myös anteeksisaaminen on tärkeää). Se on aitoa, jos se sillä hetkellä tuntuu siltä. En ymmärtäisi muutakaan selitystä tai toisenlaista teoriaa.
Tunnekuohujen alta kiinnostus aamupainoa kohtaan on täysin turha ja merkityksetön. Kävin vaa'alla jokatapauksessa äsken, ja varmaan miljoonan dominokeksin ja tsiljoonan piparin, sekä teelitran jälkeen paino oli perusneutraali 52,2. Olen tyytyväinen, mutta olo on tyhjä. Ei minua kiinnosta. En ymmärrä, en ymmärrä. Vaikka vakuutan, että laihduttaminen on yksi tärkein asia elämässäni nyt., se vain jakaa ykkössijan läheisten ihmisten tärkeyden kanssa, ja yksi arvaus riittää tietämään kumpi vie voiton.
Voi miten paljon voisinkaan kirjoittaa, mutta puuduttavaahan se on lukea höpö höpö -tekstejä. Toivon, että teillä on kaikki hyvin enkelini. Ja kiitos valtaisasta juhlapostausäänestyksen äänitulvasta.
Voimia jaksaa yli ensiviikon, mutta kaikki on kääntyvä hyväksi.
Niin on vain tarkoitettu.
Vastoinkäymiset eivät jatku loputtomiin.
Uskokaa pois ihanaiseni. ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti