Mä kuulutan, ja vannon sen nimeen,
etten mä pelkää seurauksia.
En niin missään suhteessa.
Oikeasti mä valehtelen.
Pelkään ihan saatanasti.
Mitä jos, mitä jos -pyörii ympyrää mun ajatuskäyrillä, sekoittaen täydellisyyden puuromaiseksi mössöksi. Kaikella on seurauksia, mä kammoan myös joskus niitä hyviäkin. Entä jos en vaan osaa vastaanottaa niitä oikealla tavalla. Kaikki kääntyisi silloin huonommaksi, mä olisin huono. Automaattista.
Ja mikä on lumisade ulkona, kun kevään pitäisi jo tuoda itseään ilmi.
Kahden asteen loskasotkussa on aina yhtä mukavaa sotkea eteenpäin, silloin kun neljän seinän sisältä päättää poistua ulkomaailmaan. Minä en ole, neljäs päivä. Sanktioita työpaikalta, mä tulen saamaan huudot kaikilta. Sitä minä pelkään. Koska en mä ole tarpeeksi vahva vastaanottamaan negatiivista energiaa.
Liian empaattinen pikkulikka, nyyhkyyttää nurkan takana omaa huonommuuttaan ja osaamattomuuttaan hoitaa asioita oikein eväin. Eväin nimenomaan, mikäli ruokapuoleen palataan. Mutta oli kyse mistä tahansa, niin mä olen aina se joka itkee ensimmäisenä. Mä en tappele, en hauku, en arvostele ääneen. Mitään en sano suoraan kellekään, musta ei olisi lyömään ketään. Ei edes itseäni puolustaakseni, otan kaiken paskan niskaani. Niin mä olen aina tehnyt, ja tulen jatkossa varmasti jatkamaan avuttoman ja heikon roolissani.
Vaatteet on isoissa ja pienissä kasoissa lattialla.
Sieltä pitäisi valita laukuntäytettä viikonlopuksi.
Hei hei, sanon ja katoan J:n luokse, sen syliin
ja mun sisältä kylmyys katoaa.
Rakastan.
Toiminnantäyteistä viikonloppua te aivan erityiset ja kauniit ihmiset. ♥
Tämä oli teksti numero 99. Seuraava on erityinen, en vain tiedä vielä miten.
Laitoin siksi äänestyksen sivupalkkiin, kerrottehan mielipiteenne.
Tosin myöhäisen huomaamisen vuoksi, spessupostaus venynee hieman :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti