Multa loppuvat vastaukset.
Ympäröivä maailma on yhtä sumua.
Mä olen pettymys ja mun olo on tyhjä.
Henki pihisee pikkuhiljaa ulos, mitä mä sitten teen. Mitä mun kuuluisi osata sanoa tai tehdä. Mä olen epäonnistunut elämään, ei se voi olla niin vaikeaa. Suupielet eivät käänny ylöspäin muodostaakseen hymyjä enää, niinkuin lapsena mä olin iloinen ja hymyilevä, äiti sanoo.
Mä olen kadottanut kaiken, ja jalkapohjat polkee asfalttia kun kierrän tyhjää ympyrää ja etsin. En tiedä mitä, tai miksi. Mutta se tuntuu oikealta. Mä tahdon kerta toisensa jälkeen löytää itseni kylmyyden keskeltä, ja päästä pakoon J:n lähelle. Tahdon tuntea luita, kylmyyttä ja nälän. Mitä sitten jos kaikki olisikin yhtäkkiä ohi, mitä mulle silloin jäisi.
Tämä on kamalaa, enkä mä tahdo myöntää sitä.
En itselleni enkä kellekään.
Mun on pakko pärjätä.
Liioittelemisen, veren ja oksennuksen makua suussa.
Suupielet hymysuin ja halki.
Mä nauran mun heikkoudelleni.
Ja sille kuinka riippuvainen mä olen.
Tästä paskasta, ja ihmisistä.
Ilman en pärjää.
En yksin.
En.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti