Beauty killer

En ole kirjoittanut lukuja ylös tänne alunperinkään.
Ei mainintaa pituudesta, painosta tai päivittäisistä kalorimääristä, saatikaan kulutuksista.

Valitsin tietoisesti tämän linjan. Ei sillä, että minua hävettäisi kertoa kuinka olen taas lihonut, ja sen myöte ilmoittaisin epäonnistumispäivän kalorisaldoa. Sillä ei ole väliä, enkä tahdo kannustaa muita tähän tai olla se, josta saadaan ehkäpä inspiraatiota tähän leikkiin.

Ja voi kyllä, mieluiten käytän sairaudesta korvaavaa sanaa "leikki".

Ei se ole välttämättä oikein, mutta mieluummin termitän sen niin kuin virheellisesti puhuisin syömishäiriöstä jota minulla ei ole. En ole saanut diagnooseja, ja niin ollen en voi leikkiä kotilääkäriä sanoen minulla olevan EDNOS. Vaikka siihen olen taipuvaisin tällä hetkellä.

Siksi yritänkin opetella puhumaan sanoin ruualla pelleily, syömisongelma tai laihuushäiriö.
Minusta laihuushäiriö on kyllä oikestaan kaunis sana.

Enkä usko jatkossakaan pitäväni tätä paikkana jonne orjallisesti kirjoitan ylös jokaisen suupalan numeroina tai painoja ylös. En tahdo, että minut määritetään ihmisenä sen mukaan kuinka paljon painan. Se olisi ikävää. Mutta voin toki kertoa, että tänään päivällä painoni oli kaksi kiloa alhaisempi kuin mitä se yleensä, ja söin noin kymmenen fanipalaa ja kananmunan. Voitte laskea kaloreita jos tahdotte, minä en enää jaksa saatika viitsi. Siitä tulee vain paha mieli.

Hyvää yötä pikkuiset, upeaa vuoden alun odotusta.
Ja tsempatkaa ensivuonna oikein kovasti, niinkuin minäkin aijon. ♥

Paper planes

Hetken mielijohteesta tein uuden yläbannerin blogiin, mutta en oikein osaa sanoa onko se liian hienosteleva ja, että pidänkö sen lopullisesti tuolla. Kuva kun bloggerin ansiosta puuroutui pahemman kerran. Tosin tarkoitukseni on ollut jo pidemmän aikaa hieman parannella ja uudistaa ulkoasua, joten totean että kai tämä nyt on ihan okei. Ei minulla muuta, mutta kertokaa mielipiteenne jos tohditte. ♥

Doe deer

 

Ei minulla varsinaista asiaa ole, eivätkä ajatukseni sitäpaitsi ole kaikkein selkeimpiä tällä hetkellä. Tahdoin vain jakaa muutaman kuvan kanssanne. Eli öitä ja tsemppihaleja, pus, sekä pari rakkauskappaletta joihin olen viimepäivinä tutustunut.

Crystal Castles - Baptism

Crystal Castles - Untrust us

Crystal Castles - Doe Deer

Till death do we party

 Tänään minä en ruoki nälkääni ruualla, vaan itsekurilla.

Olen tukehtunut surun kuristavaan tunteeseen viimepäivinä. Eilisen ansiosta vain en enää, siitä olen iloinen. Sillä uskon uudesta vuodesta tulevan parhain ikinä, ja uskon myös jääväni kiinni kotibileistäni äidille. Se on pieni paha sen rinnalla, että on saanut viettää vuoden viimeiset minuutit rakkaiden lähellä ja unohtaa, heittäytyen täysin siihen tunnelmaan mukaan joka vie mennessään kaiken surun.

Iloa ja kasvoilla loistaa hymy aivan kuin aurinko kevätaamuna, niinä ensimmäisinä päivinä kun pimeys alkaa hellittää, mutta tuntee vielä talven. Niin kuin pakkanen nipistää kasvoja ja kaikkialla kimaltaa, minne päivän ensisäteet osuvat.

Death to your heart

  

Entä jos ei vain enää olisikaan.

Asioita joista ei puhuta, eikä niitä saa sanoa ääneen. Kaikki on pidettävä sisällä, oltava niin kuin muutkin. Mutta miksi 12-vuotiaan tytön ajatukset valtaa mielikuva paremmasta paikasta jossakin muualla. Siellä hän olisi kaunis, ensimmäistä kertaa.

Siksi, että tytön on paha olla.

Siksi, koska tyttö on ylipainoinen, eikä tule koskaan saamaan poikaystävää kun on läski.

Miten kaikki sitten meni toisin kuin tyttö luuli, ja kirjoittaa nyt tätä tekstiä laihdutettuaan enimillään 20 kiloa, sekä hänellä on kuukausi ensimmäistä seurustelusuhdettaan takana. Mutta ei se onneton paha olo katoa minnekään. Ja kyyneleet tippuvat helminä tytön poskipäille, koska hän ei tahdo enää koskaan palata siihen maailmaan mitä oli olla lihava. Ei enää ikinä yli 60 kilon, ja silti se on niin lähellä. Aivan kuin tanssisi veitsen terällä, ja yksikin harha-askel. Silti tyttö syö, ja toivoo huomisesta parempaa.

Että tapahtuisi muutos, ja ei enää koskaan ruokaa ennenkuin hän on pieni.

Kaunis ja kevyt niinkuin muut.

"Olen pahoillani" hän sanoo, pettäessään itsensä taas kerran ja valehdellessaan itselleen yhä uudestaan.
"Auttakaa minua, pyydän"

The young and the hopeless

Ehkäpä minä olen kyllästynyt kirjoittamaan epäonnistumistarinoita ylös.

Sillä niissä esiintyvä tyttö ei ole se, joka minun kuuluu olla. Ei minun täydy olla se, joka syö päivittäin niin paljon, että sitä voi jo kutsua ahmimiseksi. Katsotaan uudestaan illalla, mutta kyllä minä yritän kovasti siitä huolimatta. Olla sellainen kuin tahdon, ja jollaiseksi minut on tarkoitettu. Uskon tähän nyt lujemmin kuin aikaisemmin. Muuten minä en ansaitse mitään, enkä ketään.

Siksipä pohdin hieman thinspokuvien mahdollisuutta tänään.

Se olisi kivaa.

Hyvää aamupäivän  ja päivän jatkoa murut.

Pitäkää rima korkealla tänään, kyllä se siitä. :)
Niin, ja tervetuloa uusin muruseni tuulessa. Uusin lukija.

Back to normal

On niin kylmä ja kurkkuun sattuu taas.

Käsiä ja huulia kuivaa.

Vettä ja kahvia ahdistukseen.

Mä olen niin turvoksissa.

Inhottavaa ja oksettavaa.

Eikä tunnu ollenkaan luontevalta kirjoittaa nyt. Voisitko edes ilmoittaa itsestäsi jos luet mun merkintöjä täällä. Löysitkö sä edes tänne. Kertoisit, sillä muuten mä en osaa jatkaa. Mä tarvitsen mun blogin ja tekstit. Sillä muutoin kaikki se sisällä vellova tunnepaska purkautuu toisella tapaa, voi enkä minä tahdo niin käyvän. Kirjoittaminen tänne on rutiinia, siksi mä en luovu tästä. Mutta tekisit sen monin verroin vaikeammaksi kun olisi pakko laittaa tämä yksityiseksi. Monimutkaista.

Pääsin kotiin kaksi päivää aikaisemmin. Kinuaminen ja vinkuminen ovat avainsana. Oli pakko päästä pois. Vaikka yhtälailla minä voin sortua ahmimaan kotonakin. Mutta tällä tavoin toivottavasti pienennän sitä riskiä ja huomenna paastoan, vaihtoehtoisesti vajaa 100 kaloria. Ja ehkä jo maanantaina näen taas J:n. Ja voi, tänään kuukausi yhdessä. Rakastan.

Pian juodaan taas kahvia kahdestaan kulta ja kävellään käsikkäin.

Se tekee minut onnelliseksi.

What do you want

Edellinen teksti pois, turhanpäiväistä jauhantaa. Tämä on tärkeää ja mua ahdistaa koko tilanne. Olisi pitänyt olla varovaisempi. Nyt kaikki särkyy.

Ei mulla muuta, että ole helvetin onnellinen nyt.

Tervetuloa mun elämääni.

Voi, lue toki pois niin pääset sisälle siihen paskaan mitä mä käyn läpi päivittäin. Mulle aivan yksi hailee tällä hetkellä. Ei me edes olla vaihdettu sanaakaan aikapäiviin, eikä me nähdä. Ymmärrä, että musta tuntuu pahalta kun me ollaan kasvettu erilleen. Mikään ei korjaudu, mä en jaksa uskoa siihen enää vaikka kovin yritinkin parhaani. Annetaan asian vain olla, ja rakas, olethan tunkeutumatta mun reviirilleni nyt.

Born for this

Tänään on mennyt kurkusta alas vain kahvia, mustana tietenkin ja vähän vettä.
Sillä tiedän seuraavat neljä päivää ruokahelvetiksi, täynnä syömistä.

Mutta jos se on minusta kiinni niin edellämainittu ei koske minua.

Ei liikuta lainkaan. 

Hyvää joulua ja sitä rataa, ja huomaan ettei minua ahdista joulu itsessään niinkään paljon kuin olin kuvitellut. Ahdistus johtuu siitä, että tiedän sortuvani jossakin hetkessä ja pelkään lihomista. Olen lihava, enkä tahtoisi palata takaisin siihen. Vaan ensin viiteenkymmeneen viiteen, siitä viiteenkymmeneen ja lopulta neljäänkymmeneen viiteen. Sitä minä tahdon, en suinkaan syödä tai nauttia ruuasta. Tosin, olenko antanut ruualle arvoa muutenkaan niin kauan kuin tätä on jatkunut. Sen kuuluisi olla vain välttämätön päivittäinen tarve saada energiaa, vain sen verran että pysyy hengissä. Sen ei kuuluisi merkitä mitään muuta.

Voimia pienet, ja selvitkää joulun yli kunnialla.
Niin, että voi sanoa olevansa ylpeä itsestään :)♥

Ota minut mukaan

Pikkuhiljaa kadotaan aamuyön usvaan, ja kauniisiin kesäpäiviin, eikä palata koskaan.

Me voisimme piirtyä häilyvin, sekaisin viivoin päättymättöminä kauas pois horisonttiin.

Se olisi unelmaa, niin paljon parempaa.

Vain me kaksi.

Yhtä herkkää ja aitoa kuin lapsuuden lempileikit.

Kaikki se huolettomuus ja viattomuus.

Mutta se kuinka kauan jaksaisi elää siinä silmänlumeessa, kuinka kauan jaksaisimme olla me. 

Ikuisuudesta ei puhuta, ei saa sanoa sanaakaan. Sillä se on kirosana keskuudessamme.
Mikään ei kestä.

Kun lopulta herään siihen hetkeen, mä aijon maalata maailmaani mustelmat, ja kirjoittaa merkit iholleni, jotta tiedän olevani elossa.

Hengittää vain kun on pakko.

Mutta mistä sen tietää mikä on oikein, ja missä väärä huomataan vihdoinkin.

Kun ei ole tarttumapintaa, tai mitään mistä pitää kiinni, ja kaikki on niin häilyväistä.

Aivan kuin minäkin, ja pian en olisikaan enää läsnä.

  

Niin kuin roskat lennämme tän ajan tuulessa
Missä itsekkyyttä ei saa anteeks pyydellä
Ei jaksa uskoo unelmiin mut jaksaa juhlia
Kun hetkeekään paikallaan ei saisi tuhlata

Kaiken jälkeen tuntuu että jotain puuttuu
Ei löydy uskoo, että vielä kaikki muuttuu
Apulanta - Timantit