Miksei tekstiä synny silloin kun nimenomaan tuntuu, että on tarve kirjoittaa.
Ehkä minulla ei vain ole sanottavaa ääneen.
Kun taas tuhansia ajatuksia päässä.
Mutta toisaalta enhän minä tahdo pelkkiä merkityksettömiä sanoja ja lauseita joiden takana ei ole tunteita, eikä mitään aitoa. Sillä se olisi niin väärin.
Turhauttavan skeptistä paskaa ja epätietoisuutta taas kerran. Se ei ole uutta, mutta joka kerta minua pelottaa. Se, että nyt kyse on minusta ja olen tehnyt jotakin. Sanomatta sanaakaan ja silti jokin virhe minussa kaataa kaiken alleen. Jospa se siitä, ja juttelen hieman J:n kanssa vaikka tiedän, ettei siltä saa sanakaan. Pelkkää hiljaisuutta ja tyhjiä rivejä tekstittömyyttä.
Yksikin sana ja olen tyytyväinen.
Miksi minusta tuntuu, että olen laihtunut. Pienenenkö silmissä vaikka olen syönyt tolkuttoman paljon. En minä vain tiedä. Ehkä se on vika minun silmissäni, sen sijaan vaa'alle en uskalla astua. Yksikin virheluku tuntuisi tappavalta ja seurauksista en tohtisi puhuakaan. Hieman liioitellulta kuin se kuulostaakin. Mutta todellisuudessa enhän minä ole kovin paljon ahminutkaan viimeaikoina, kai. Mutta ensiviikon jouluaatto on ruokahelvetti josta on pakko selvitä. Kenties voisin tehdä toisin kuin viimevuonna, ei ahmimista ja syödä kuin normaalit ihmiset. Yritän, ja alkuviikkona toimin niin kuin kunnon ana konsanaan. Joo.
Voi miten opin uudelleen pitämään ihmisistä, kun minulle annetaan tilaisuus olla oma itseni tämän kerran. Vaikken edes tunnekaan sitä henkilöä joka minun kuuluisi olla. Mutta yritän uudelleen oppia tuntemaan, ja ehkä minulle suodaan mahdollisuus.
Hyväksytyksi tuleminen on hienoin tunne maailmassa,
ja siihen kaipaan kerta toisensa jälkeen uudelleen.
Siihen on turvallista palata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti