Se on jännä juttu kuinka mikään ei oikein tunnu miltään.
Ei mikään mitä kuuluisi odottaa intoa pinkeänä, jotain mitä on toivonut pitkään.
Tervetuloa Suomeen MCR ♥ me ollaan odotettu teitä.
Mutta mä en tunne mitään, samantekevää se minulle on tällä hetkellä. Olisinko täynnä iloa sitten huomenna, ja olisiko mulla intoa hekumoida tätä huomenna, vai olisinko yhtä surkeissa tunnelmissa vielä silloinkin.
Tänään mä olen sen sijaan raivonnut lähes pää punaisena äidille, joka tuntuu tietävän koska minulla on nälkä. Sen tyrkyttäessä mulle jonkintapaista lohikiusausta tai vaihtoehtoisesti lasagnea, mä olen vain vedonnut nälättömyyteen. Mutta se ei usko. Ehkä siksi, koska äidit tietävät kaiken ja mulla oli kyllä oikeasti nälkä. Tai sitten syy voi olla vuodentakaisessa anailujaksossa, jona mä olin syvemmällä mustassa kuin koskaan ennen. Jäin silloin kiinni, puhuin itseni pussiin terveydenhoitajalle ja liikunnanmaikalle. Hupsista, ja se oli mun menolippu äidin kyttäyksen alaiseksi.
Kyllähän mä nyt olen monet kerrat pistänyt ehkä hieman liitoitellusti sanoen ahmimisputken päälle sen silmien alla. Mutta kai se silti aavistelee vieläkin, eikä siten jaksa hellittää otettaan musta. Onneksi mä saan toteuttaa tätä silti omassa rauhassa ilman jatkuvia huomautuksia syömättömyydestä, jota nykyään mun arkipäiviin kuuluu tosin aivan liian vähän.
Voin kertoa kun se on.
Silloin mä kuiskaan vastatuuleen.
Olethan valmis kuuntelemaan sitten, rakas.



Ei kommentteja:
Lähetä kommentti