En kykene kuvittelemaan itseäni tilanteeseen,
jossa sanon että tämä vuosi on ollut yhtä juhlaa.
jossa sanon että tämä vuosi on ollut yhtä juhlaa.
Sillä minä vihaan, minä tunnen inhoa, ja minua puistattaa.
Olen ollut tänä vuonna täynnä häpeää, epäonnistumista ja kyyneleitä, mä olen niin väsynyt tähän jatkuvaan yrittämiseen. Pelko ahdistaa nurkkaan kun todella miettii etten mä ole saanut tänä vuonna aikaan mitään, lähinnä kylvänyt pahaa oloa ympäriinsä minkä olen ehtinyt. Okei, ehkä mä olen saattanut nähdä valonpilkahduksia ja toivoa tässä mustassa, kun vain pienen hetken olen tohtinut pysähtyä. Mä tiedän sen, koska mun elämän hymyilemään saa luokkalaiset, joista on tullut mulle läheisempiä kuin mä uskalsin toivoakaan. Ja onnelliseksi minut tekee J, voi sitä hyvänolontunnetta kun saan olla sen lähellä. Se oli silkkaa sattumankauppaa kuinka me tavattiin ja tutustuttiin. Ja nyt sen ymmärrän, että hetki kerrallaan kokonaisempi sen pojan ansiosta.
Ei vain tunnu järkevältä, että huomenna sä voit jo sanoa joulun olevan ensiviikolla. Kuinka hupsua, että aika juoksee ja mä annan sen valua läpi mun sormien. Pitäisi laihduttaa, jaksaa ylläpitää koulunkäyntimotivaatiota ja ystävyssuhteita. Todellakin kyetä toimimaan samanaikaisesti monen eri asian kanssa, voi tätä oravanypyörässä juoksemista.
Kenties minä saan tilaisuuden loistaa ensivuonna. Saada kaiken toimimaan niin kuin olen sen mielessäni kaavaillut toimivan. Tahdon laihuushäiriön näkyvän arjessani enemmän. Kaipaan niin kovin anaa, sitä maanpäällistä helvettiä kuten joku tohtisi kutsua, niinkuin esimerkiksi minä juurin nyt. Tahdon todistaa pystyväni elämään ihmisten kanssa, niinkuin on luonnollista. Pitää ystävyyssuhteeni ehjänä, ne ainoat mitä minulla on. Ja tahdon myös enemmän aikaa J:n kanssa, enemmän läheisyyttä ja syvempiä tunteita.
Ja totta tosiaan, ihan hassua.
Kaikki se minkä ylle kirjoitin, lähtee minusta. Vain minä voin valita sen suunnan johon vien itseni ja kaiken mitä minulla on. Enkä mä silti lupaa mitään, mä vain tahtoisin yrittää kovemmin. Yrittää saada kaiken tuntumaan oikeanlaiselta, ehkä minä vielä siihen pystyn. Mutta mitään en lupaa, sillä liian monesti se on kaatunut lupauksiin. Niihin typeriin sanoihin olen juostessa kompastunut, ja nouseminen on ollut kymmenen kertaa vaikeampaa. Enhän minä tahdo niin, enhän. Ei enää.
Silti niin suuria sanoja, jotta kykenisi kuvittelemaan ne minun kirjoittaminani.
Ei kukaan joka minut tuntee, vain te ystäväni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti