Kuka kouluunlähtemisen sijaan oksentaakin aamukahdeksalta ahmimisen jälkeen.
Tai kuka oksentaa iltakymmeneltä ahmittuaan ensin henkisesti vähintäänkin liian paljon.
Minä minä vittu minä!
Eileniltaisen session jälkeen mun sydän tykytti lujempaa kuin ennen, käsiä tärisytti, silmissä pyöri maailma ja en lähes tuntenut jalkojeni olevankaan. Heikotti. Pelästyin. Ja tänään jatkan silti tätä samaa.
Mun blogista on mennyt se kaikki hohto ja idea täysin. Kerron vain kuinka oksennan jatkuvasti, enkä näe valoa huomisessa. Liioittelen silti asioita, vaikka en valehtelekaan tuntevani kirjoitushetkellä syvää ahdistusta. Se kestää hetken ja menee pois, mutten viitsi poistaa kirjoitettua tekstiä. Muistoksi minulle, kuinka heikko ja säälittävä olinkaan.
Kylkiluuni näkyvät selvemmin jo, lonkkani paistavat ihon läpi ja valmiiksi näkyneet solisluuni näkevät päivänvalon kirkkaammin. Se on kauneus. Se on minun, minä. Reiteni kapenevat. Ja tämä kun ei millään tunnu olevan tosi siihen ahmimisen ja oksentamisen yhtälöön. Minä syön, siispä minä lihon. En laihdu ei ei, mitä mitä tämä on.
Kiellän itseltäni liikaa asioita, joiden tiedän kyllä olevan tosia. Kiellän olevani arvokas muiden tapaan, kiellän ihmisten kaipuun minua kohtaan, ja rakkauden ja kunnioituksen. Olen kamala tytär, sisko, ystävä ja tyttöystävä. Sitä sen sijaan en kiellä. Enkä sitä, että joskus oikeasti mietin kuinka lopetan pelleilyn kuin seinään ja alan nauttia elämästä.
Mutta mitä jos otteen elämään on kadottanut ruokamylläkän alle, eikä osaa tarttua siihen enää, kun ei muista miten eletään. Jospa ihmiset vain unohtavat minut, jos yhtäkkiä söisinkin normaalisti, ja J ei kiinnittäisikään minuun enää huomiota yhtälailla kuin nyt kun hän tietää tästä kaikesta. Parantumisprosessi siirtyy, tämä on minun enkä luovu omastani.
Tämä olen minä.
Täysi kusipää.
Tahtoisin ihan totta kuulla teistä enkeleistä enemmän, lukijani.
Tietää teidän taustojanne ja tarinoitanne.
Olen utelias ja ihmiskaipuuni on suuri.
Tahtoisin tutustua teihin.
Mutta jokatapauksessa kaunista päivänjatkoa.
Olkaa voimakkaita ja ihania, niinkuin aina ♥
tiedätkö minunmielestä blogistasi ei ole lähtenyt minkäänlaista hohtoa ja kirjoitat kaiken tositosikauniisti (minäkin haluaisin osata :<) ja kyllä syömishäiriön jälkeen on elämää, voin sanoa sen läpikäyneenä (vaikken ihan terve ole varmaan edelleenkään)
VastaaPoistavaikutat todellakin sellaiselta ihmiseltä johon haluaisin tutustua .___.
Blogiin pitääkin vuodattaa juuri ne kirjoitushetken tunteet, eikä muokata viiden minuutin välein mielialan mukaan kirjoitettuja sanoja. Silloin blogi on aidoimmillaan.
VastaaPoistaMäkin taidan pudota oksennuskierteeseen takaisin, eilen ennen paastoa havahduin siihen, kun syljin viimeisiä pitsanpaloja vessanpönttöön.
Tsemppiä kuitenkin.