Mä tahdon ainakin oikaista sanomani "Tahdon vain tietää, että jos todella J on valmis ottamaan taakan musta ja mun sairauden tuomasta tunnemassasta, niin mä kerron blogista", ilmaisin asian hieman liian väärin. Ei kellään ole velvollisuutta tai pakkoa ottaa toisesta taakkaa. Mä en tahdo olla taakka, en ikinä, enkä J:lle. Se saa kestää niin paljon jo valmiiksi mun takiani, tietämättäänkin totuutta kokonaan. Mä en tahdo tuhota ihmistä. En itseni takia.
Mä vain ajattelin, että kun en osaa kertoa asioita siinä hetkessä, niin jos palataan ajassa taaksepäin. Siitä olisi apua, jos joku todella tahtoo tietää mitä mä olen käynyt läpi. Muuten mä en osaa kertoa. Enkä ole edes pahoillani siitä. En tahdo käydä läpi asioita yhtään enempää, kuin mitä ne nyt pyörivätkin loputonta ympyrää pikakelauksella päässäni päivittäin.
Ei tätä unohda, tai jätä taakseen. Se ei mene pois, ei vaikka tahtoisikin. Siksi vastaan anonyymille, että kyllä mä tahtoisin päästää irti. Pelkään liikaa mitä tämän jälkeen. Tämän kanssa mä olen jotakin, tavallaan se on voima ja turva, se on kauneus ja samalla rumuus. Mä olen voimaton tämän ja itseni edessä, tämä on mielen heikkoutta ja lujuutta samaan aikaan. Syömishäiriö on ristiriitoja, ja loputonta sotaa. Eikä siitä pääse, jollei ole oikeasti valmis siihen.
Mä en ole valmis kohtaamaan maailmaa, vaikken yksin olisikaan. Eikä mun pää ole synkkä pelkästään vain syömishäiriön vuoksi. Rinnastetaan siihen itseinhoa, itsetuhoisuutta ja ehkäpä lievää masennusta, sekä ahdistusta ja ripaus rajua mielialanvaihtelua, joka sekin rajoittaa mun elämää. Vai voiko tätä pian enää elämäksi kutsua.
Se riittää mulle niin kauan kunhan en ole jätettynä yksin, osaan itkeä ja pienenen. Anteeksi.
Ja anonyymi, olen pahoillani mitä ystävällesi tämän takia tapahtui.
Ihan totta, tiedän, tämä on kamala kamala sairaus. Voimia!♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti