Kuinka sitä voi olla niin hyvä olo, vaikka päivä menikin pilalle. Ehkä mä osaan jättää toisarvoiseksi todella ahmisisen aiheuttaman ruman ja inhottavan olon (jonka jälkeen tosin kävin posliinijumalan luona pitkästä aikaa). Nyt kun mulla on kokoajan niin lämmin ja hyvä olla, vaikka parempi olisi J:n lähellä. Eilinen vain sai mut luottamaan enemmän, vaikka yhä on kovin hassua ajatella, että minä olisin se kenet J tahtoo lähelleen.
Minähän olin vuodesta toiseen se ruma ja lihava lapsi, jonka mielestä elämä oli täynnä harmia vaikka enhän sitä näyttänytkään. Aina hymy herkässä, elämäniloinen ja positiivinen. Pyh, pelkkiä kulisseja. Kun todellisuudessa ensimmäisen kerran teki mieli vain kadota pois, kun joutui vaatekauppaan ja vaatteidensovitushelvettiin. Pukukopit kierrän mielelläni vieläkin kaukaa. Ja niin pitkään olin sitä mieltä, että pojat rakastuvat laihoihin ja nätteihin tyttöihin.
Ja entäs minä? Ei nyt sentään.
Vieläkin patoan kaiken ikävän syvälle mieleen, ja vaikka päälinpuolin minusta näkyisikin se, että nyt on paha olla, kaikki on silti "ihan okei". Ja kauniina lisänä kulissiin pieni virnistyksen tapainen. Helpompaa on kuunnella muiden suruntunteita ja haudata omansa niiden alle. Siinä pienen hetken verran unohtaa olevansa onneton, kun muilla menee kyllä huonommin, mielestäni. Silloin ei kehtaa tuoda esille omaa elämänkertaansa, on parempi vain unohtaa kun on siihen tilaisuus.
Nyt mua vähän väsyttäisi jo, mutta kovin ikävää on yksin mennä nukkumaan. En tahdo.
Ja mua paleltaa. Sinänsä jos näin ei olisi, mun selkäranka ei näkyisi päivä päivältä enemmän, tai selkäpuolen kylkiluut. Yksitellen, kun pyöristän selän, en minä vielä niin pikkuinen sentään.
Ja rakastun yhä enemmän solisluihini, kuinka vallan omahyväistä.
Tai vain puhdasta tyytyväisyyttä saavutukseensa. Purr ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti