Musta meidän vaaka on rikki, tai sitten siihen oikeasti pitäisi vaihtaa paristo. Onko mahdollisuuttakaan pudottaa painoa 1,7 kiloa oksentamisen jälkeen, vaikka suurin osa olisikin vain nesteitä, sillä sitä epäilen. Mun onnistumisputki tyssäsi tähän tänään, oikeastaan jo eilen. Kestihän sitä ruhtinaallisesti vajaan viikon verran. Taas mä sorruin tunteiden vallassa syömiseen, taas mua ahdisti ja harmitti.
Viikonloppuna olen yksin. Yksin yksinäisyyden keskellä. J lupasi muuta menoa meidän tapaamisen päälle, kun sanoin etten usko pystyväni järjestämään kyytejä. Välimatka on typerin asia ikinä. Juuri nyt mä vain tarvitsisin J:tä. Sillä tänään mä tajusin, ettei mulla ole mitään mikä pitää mut kiinni elämässä, ei mitään minkä vuoksi jaksaisin, vaikkei itsemurha tai kuolema olisikaan vaihtoehto.
Jäisin vain leijailemaan omaan tunteettomaan tunnekuplaani; halvaantuneena, poissa, niin kovin kaukana, eikä sanaakaan. Ei syömishäiriö tai ana ole se tärkein mulle joka mut hengissä pitää, se on J ja mitä mä olisin ilman sitä. Se motivoi mua laihduttamaan lisää, olemaan syömättä ja opettaa mut tuntemaan jälleen.
Se on mukana mun salaisessa laihdutusprojektissani, ja ne anan kanssa painottaa toisiaan ja mä loistan. Itsekäs paskiainen, totean jälleen. Potkikaa ja hakatkaa mut, mitä mä edes ansaitsen. Odotan tulevaisuutta, mä pelkään sitä. Se ei kai tarjoa mulle mitään.
Yksin
yksin
yksin
niin helvetin yksin
laulussa lauletaan;
yksin muttei yksinäinen.
ihmiset on mun ympärillä
silti, miksi mä en tunne mitään
kosketa mua, huuda mun nimeä
mä olen niin tunnekuollut, tunnoton
mun silmät on enää pudotus tähän mustaan
sysimustaan. pimeää yötä, ja ikuista valottomuutta
Monesti mä mietin, että mikä saa tämänikäisen lapsen pohjalle,
niin ettei toivo ole enää vaihtoehto. Vaan kuolema sitäkin lähempänä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti