Voi voi miten kieroutunutta olikaan kaivata oksentamista. Onneksi sen osaa semihyvin jo pelkkien vatsalihasten avulla, mä opin mä opin. Mulla on punakynnet, vielä kun siistin ne. Opettelen naiselliseksi, tahtoisin kauniit herrainkorkokengät. Semmoiset silkkinauhaiset.
En tiedä painoani, ja mua heikotti koko päivän. Sitten söin, vähän liikaakin, mutten liikaa kuitenkaan. Mä olen kalpea, mutten valkoisella tavalla vaan harmaa. Mun kasvot on kuolemanharmaat, kämmenselät sinertää verisuonta, ja harmaansinertävät kynnet peittyy aina lakan alle.
Mä en huolestuta, en tahdo huolestuttaa.
Sillä ei siihen ole syytä, matkaa on jäljellä.
Neljäviisi, neljäviisi,
voisin taas antaa terän piirtää vasemman keskisormeni sisäsyrjän numeroita vahvemmiksi. Jotta muistaisin mitä teen ja miksi. Vaikka en unohtaisikaan, mutta jotten horjuisi pois tältä kauniilta kuolemanpolulta.
Miten meitä niin monta onkaan samalle tielle joutunut, tielle helvettiin.
Se pelottaa ja kiehtoo, liian kaunista ja kamalaa.
Öitä muruseni ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti