Mä olen ollut aamusta asti J:n luona. Mun on ollut hyvä olla pitkästä aikaa. Mua ei edes kiinnosta mun katsomatta jäänyt aamupaino, 53 pilkku jotakin. Ja mun on tehnyt mieli avautua vähän mun syömispelleilypuuhista J:lle, mä tiedän että se kuuntelisi kyllä. Ja, että se ymmärtäisi myös. Mä luottaisin siihen, ehkä liikaa, ja siihen se voisi myös kaatua. Aivan kaikki. Vain, koska mä en voi syödä ja täällä kaikki on vain sata kertaa haastavampaa. Elämää suurempaa, aivan liikaa. Mä olen liikaa. Liian iso ja liian painava, liian löysä ja ihrainen. Mua inhottaa. Mutta J on täydellinen, ja se ajattelee itsestään samoin kuin minä. Ihmisten mielissä on liian paljon synkkää mustaa, eikä ne pääse siitä mihinkään. Ne vain on ja opettelee kaiken uudestaan. Mitä itsetunto edes on, mulla ei varmaan sellaista olekaan, ainakaan terveessä suhteessa mä en ole sen kanssa. Mä kuvotan itseäni, sitä se on. Aamen ja sitä rataa.
Kohta mun on pakko päästää irti, ja kadota kotiin. Siihen mun omaan paskaan tunteeseen siellä mun huoneessa. Yksinäisyydessä se saalistaa mut taas. Juuri kun hetken olin kokonainen, miksi mua sattuu. Mua sattuu aivan liikaa. Ja ahmin taas, mä tiedän sen. Hyvää aamua, ja ihan helvetin loistokasta loppuiltaa. Pelastakaa mut, mä pyydän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti