Luen toista kertaa Ihana meri -kirjaa.
Ajattelin, että lukeminen voisi olla asia joka pitää minut hengissä, kun mikään ei oikein enään tunnu miltään. Ei tarttumapintaa elämään, en saa kiinni, en otetta mistään. J tuntuu unohtaneen minut oman masennuksensa alle, tuntuu pahalta.
Vaikka minä kyllä suren sitä, kuinka huonossa kunnossa poikarukka on tuntunut olevan viimepäivinä. Jospa vain antaisin aikaa, mutta samalla eläisin pelossa tulla hylätyksi kokonaan. Kuuluisihan minun uskoa siihen kun hän sanoo minun olevan tärkein, mutta pahat ajatukset mellastavat pääni puhki.
Sattumanvaraisia kipeitä ajatuksia, joita ei tulisi edes pukea lauseiksi.
Sitä kai kutsutaan ikäväksi.
Tänään en onnistunut, mutta huomiseen turvaan kuin se olisi viimeiseni. Perjantain tietämättömyys luo raskaita kyyneleenalkuja silmiini, vaikken annakaan niiden tipahdella poskilleni. En usko, että näkisin kultaani vaikka aiemmin olikin puhetta sen tapaisesta. Saatika lauantaina kun kokoonnumme porukalla yhteen.
Saahan sitä kuiskata toiveita, mutta savuna ilmassa ne jäävätkin hajanaisiksi ja katoavat.
Minne ne menevät, sitä en tiedä.
Mutta minua harmittaa silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti