En tahdo olla kotona!
Painostava ilmapiiri, jatkuva neljän seinän sisällä nyhväys ei ole minulle, en vain jaksa olla yksin.
Sillä yksin olo on myrkkyä minulle, ja se saa minut kokonaan.
Tuntuu pahalta, enkä pääse pakoon.
Ei ole vaihtoehtoja.
Kaikki menee paremmin muiden seurassa, syöminenkin.
En ahmi, ja paineen alla en taivu edes syömään paitsi silloin saisin rumia katseita suuntaani. On pakko, mutta vähän vain, eikä se edes tunnu pahalta. Mutta minne menisin? Eihän minulla ole ketään. Paitsi J, jota en muuten ole nyt nähnyt yli kolmeen viikkoon.
Tuntuu päivä päivältä pahemmalta, mutta minä en voi päättää siitä koska näemme. Kaikki on pojan varassa, hänen menojensa ja mielialojensa mukaan. Enkä pidä tästä yhtään, muttei minulla ole sanavaltaa. Mutta olen jaksanut odottaa tähänkin asti, miksi en sitten jatkossakin. Jossakin vaiheessa on vain piirrettävä rajat, mutta harkiten ja ajan kanssa.
Minä odotan sinua, rakkaani.
Olen täällä aina kun tarvitset minua.
Sillä olet kaiken sen odottamisen arvoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti