En ole sinällään yllättynyt tai pettynyt sen suuremmissa määrin.
Olenhan jo tottunut, ja tämä kuukausi on kasvattanut minut odottamaan.
Se on kertonut hyvin selkein ääriviivoin sen, että joskus on elämässä vaiheita jolloin täytyy tavoitella haluamaansa ja odottaa kunnes sen saa. Pitää osata käsitellä tunteitaan tarpeeksi vahvana jotta selviää, eikä saa jäädä surkuttelemaan asioita. Se ei johda mihinkään. Eri asia on se, että miten kauan näin jaksaa jatkaa eteenpäin, sillä viehän tämä toki enemmän voimavaroja kuin se, että saisi kaiken heti. Kohtalo valmentaa minua, ja minä typeränä uskon kohtaloon.
Pikkusiskon kanssa olisi illalla tarkoitus rasittaa vanhaa vhs-nauhuria loppuilta, niin paljon rakkaita lapsuusmuistoja magneettinauhalla. Ja kerronpa myös, että muistan ulkoa useita muumijaksojen vuorosanoja ja osaan sanoa kuulemani perusteella mistä jaksosta on kyse. Voiko nyt sanoa olevansa ylpeä näinkin mitättömästä asiasta, vaikka itsensä vähättely on rumaa. Ja irtokarkkeja ainakin 200g edestä, olkaa ylpeitä minusta nyt. Tai vaihtoehtoisesti heitelkää kiviä päälleni, jotta tajuan tekeväni virheen.
Mutta nyt en vain jaksaisi välittää, sillä taidan olla vain vähän liian surullinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti