Toteutin uhkaukseni vaihtaa ulkoasua jälleen,
sillä olin kovin epätyytyväinen edelliseen.
Liikaa värejä ja iloa, vastoin tämän päiväkirjan henkeä joka on syysätty täyteen epäonnistumistarinoita ja ikävää. Voisin toki muuttaa suunnan elämässäni niin ettei minun täytyisi julkaista niin raskaita sanoja, mutta ehkä en vain osaa. Vaikka tietäisinkin mitä tahdon, ja mihin suuntaan toivoisin kulkevani, se polku ei vain ole minun.
Se mikä ei ole omaa, ei kosketa minua.
Mutta minä tiedän mitä tahdon.
Kerron sen teille ikäänkuin se olisi viimeinen salaisuus maanpäällä, mutta se on minun ja tärkeä minulle. Ja tohdinko puhua yksikössä laisinkaan, sillä yhden toiveen sijaan kolmekaan ei riitä, vaan tarvitsen niin paljon enemmän.
Tahdon
kesäsateet, linnunluut, pehmeitä kosketuksia, luunvalkean ihon, pianonsoittajan sormet, lapsuusmuistot, korkkiruuvikiharat ja pisamia, sekä materialismionnellisuutta, tuoksukynttilöitä, hymyjä, hienoja sanoja, muumikirjoja, korkeavyötäröisiä hameita, pitsisiä yksityiskohtia ja korkokengät.
Tänään luulen olevani tarpeeksi rohkea kysymään J:ltä kysymyksiä liittyen siihen tapaamisen vaikeuteen, jota en ymmärrä laisinkaan. Kerron ikävästäni, pettymyksestäni, ja toivon asialle muutosta. Välimatkan ollessa vajaat kolmekymmentä kilometriä, ei luulisi tapaamisten venyvän neljän viikon mittaisiksi.
Asian takana on varmasti jotakin muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti