Taistelusta huolimatta en päässyt ylös sängynpohjalta aamutuimaan.
Olihan niin vilpoisakin peiton ulkopuolella etten olisi tohtinut millään luovuttautua maailmalle tänään. Sen sijaan odotin ja odotin, että milloin juoksen jääkaapille ahmimaan. Olin hyvin hämilläni miksen tuntenut nälkää, eikä tuntunut siltä että tänään ahmitaan. Vaikka toisin aiempina poissaolopäivinä näin on ollut. Yksin kotona se on ollut otollisinta. Mutta ulkoisista paineista huolimatta söin tänään, ja aika tuhdistikin muttei ahmituttanut.
Nyt pääni on turtana särystä, joka hetki sitten alkoi piinaamaan minua, ja aion piiloutua sängynpohjalle. Mutta sitä ennen ainakin 50 vatsaa, ja toivotaan huomisesta hyvä päivä. Huomenissa voitte myös orientoitua lukemaan minun omaelämänkertaani part 1, vaiheita elämästäni odottaen laihuushäiriön puhkeamista elämääni. Ellei kahdenkymmeneneljän tunnin sisällä jokin muista vaihtoehdoista kipua sen yli äänestyksessä.
Mukava kuulla :) Ja sinä oot perustanut oman blogis, oon monesti käynyt sun profiilias stalkkaamassa jospa sieltä linkki jonnekkin tällaiseen löytyis tai muuta infoa mutta ei oo näkyny ennen kuin nyt.. Saat musta lukijan :)
VastaaPoista