Minulla on nyt keikkalippu, vihdoinkin. Nyt vain tarvitsen maaliskuun ja eturivin paikan, kiitos. Lähtiessäni kävelylenkille, ja lipuketta hakemaan niin poimin talteen hississä olleen perhosheijastimen. Edellinen jonka olin alunperin löytänyt Lidlin parkkipaikalta katosi selittämättömästi. Se oli yksinkertainen lumihiutaleheijastin, ja siinä oli nimeltä muistamattoman firman nimi.
Kotona itkin itselleni pandasilmät, ja suola kirveli kasvojani.
Ne olivat hyvin raskaita kyyneleitä.
Kaikki sen vuoksi, ettei J usko minun olevan onnellinen hänen kanssaan, ja että hän ei ole mitään. Ansaitsen kuulemma paljon parempaa. Todellisuus iski kasvoille, ja minua harmitti että hän sanoi noin. Toivon vain vakuuttaneeni poikarukan siitä että hän on minulle tärkempi kuin kukaan muu, ja että hän tekee minut aidosti onnelliseksi. En mitenkään voisi olla onneton hänen kanssaan, ja toivon mukaan olen myös vakuuttanut teidät blogikirjoitusteni myötä, jotta ymmärrätte olevani tosissani.
En ole koskaan aiemmin sanonut rakastavani ketään, ellei pikku poikkeuksina lasketa vanhempia. Miksi sitten minulla olisi niin kova ikävä, että minuun sattuu, jos en rakastaisi.
Ei se olisi järkeenkäypää.
Joka päivä toivon näkeväni pojan jälleen, ja se murskaa minut pahemmiten kuin huonosti menneet syömiset kun tajuan ettei siitä ole toivoakaan tänään.
Ja jälleen olen taas pienen hetken enemmän erossa sinusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti