Heräsin tunti sitten, saaden lopulta nukuttua muistaakseni vajaat 12 tuntia.
Se jos mikä on hienoa, sillä tämä päivä on yhtä turha kuin muutkin samanlaiset yksinäisyyden keskellä.
Söin jopa vapaaehtoisesti, ja vastedes en tohtisikaan paastota mielelläni sillä tiedän varsin hyvin mihin se loppupeleissä johtaisi. Yritin laskea ulkomuistista puurohiutaleiden kalorimääriä ja sitä paljonko valmiissa puurossa on kaloreita. Siihen sekoitettuna kanelia ja makeutusainetta. Lisäksi mustaa kahvia joka jää puoliksi juomatta, ja vettä.
Jos vain jaksaisin suuruudenhullujen suunnitelmieni kanssa, kävellä 7 kilometrin lenkin isänäidin luo naapurikaupunkiin, tai sitten vain vaihtoehtoisesti käyn keskustassa pyörähtämässä. Jos sitäkään. Mutta en tahdo päästää tätä päivää valumaan täysin hukkaan, varsinkaan kun motivaattorina toimi vaa'an näyttämä luku hetki sitten. Kahden desimaalin päässä vielä pienemmästä luvusta. Enkä ole painanut näin vähän aikapäiviin.
Se mikä minussa sen sijaan painaa on tajuton ikävä, ja se on pahin tunne yksinäisyyden lisäksi.
Ne ovat lähes tappavia yhdessä ja suru tukahduttaa minua jälleen.
Minuun sattuu, enkä voi tehdä asialle mitään.
Tarvitsen ihmisiä, missä kaikki ovat.
Vai onko minulla ketään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti