From yesterday

En tunne enään varsinaista nälkää, kun sen voi peittää kahvilla ja vedellä.

Vasta silloin kun tulee huono olo, on syötävä ettei se mene ahmimiseksi.

Se olisi ikävää.

Se on hurjan hämmentävä tunne kun koulun jälkeen pääsen kotiin, ja olisin valmis ahmimaan niin en teekään niin. Ei tunnu laisinkaan siltä, että repsahtaisin moiseen toimintaan, mutta kai minä olen liian rutiinisoitunut siihen. Niimpä kai se sitten tuntuu väistämättömältä päivittäiseltä velvollisuudelta, vaikka pääni kieltääkin nykyisin sen suorittamisen kokonaan. En ahmi, en enää.

Sen sijaan kierteestä toiseen, ja syömättömyys, laihtumisen kanssa näyttävät lupaavammilta kuin aikoihin. Vaikka olenkin hyväntuulisempi kuin aikoihin, mutta en pelkästään pienenemisen myötä, vaan ystävieni ja J:n. Toki syömättömyys ja nälkä ovat hetken huumaa, mutta onnellisuus on pitkäkestoisempaa naurunremakan, hymyjen, kosketuksen ja pusujen myöte. Rakastanko elämääni nyt, vaikken itseäni vieläkään.