En tunne hetkiä, saatika itseäni tai pyrkimyksiäni.
Sellaista se on kun syö vaikkei tahdo.
Mieli kieltää, mutta ruumis tekee työtä käskemättäkin ja käsi eksyy rasvareunaiseen lakritsapussiin, jonka äiti toi kaupasta. Sillä hetkellä kun näin mitä kauppakassista paljastuu, tiesin täysivaltaisesti menettäväni itseni karkkipussille, ja taas sitä mentiin.
Bulimistinen puoleni tahtoisi saattaa lakupalat yksi kerrallaan pois sisältäni, mutten pysty kun en osaa sitä vielä niin äänettömästi. Kaikki ovat kotona. Pussissa on vielä neljän kappaleen verran tuoreita, pehmeitä ja isoja lakupaloja, jotka säästän itseltäni. Neljän palan verran vähemmän moraalista kärsimystä ja huonoa omatuntoa.
En tee lupauksia ensiviikolle. Luvata ei saa mitään, ne ovat liian hauraita säilyäkseen ilmassa kun minä olen ne lausunut. Toteutan vain pyrkimyksiäni päivä kerrallaan.
Omenoita, ananasta, puuroa ja raejuustoa.
Light-limsoja, mustaa kahvia ja vihreää teetä.
Vitamiineja, ravintolisiä ja nesteenpoistajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti