Musiikki soi hieman liian lujalla,
ja reidet leviävät epäesteettisesti tietokonetuoliin.
Mikä häpeätahra olenkaan.
Ei minulla muuta, jatketaan samaa rataa eilisen kanssa.
Olinhan ahmimatta kokonaiset neljä päivää, joista kahtena söin silti yli tuhat kaloria. Sovitaanko rakkaat, että olen syömättä loppuviikon, tai vähintäänkin siihen asti kunnes näen jonkun. Se joku on mielellään J, ja jo perjantaina.
Puhunko liikaa J:stä, sillä minusta tuntuu kuinka ylistän häntä kokoajan vaikka todellisuudessa saan itseni uskomaan hänet hyvänä. Liiankin hyvänä, vaikka samaan aikaan hermoni ovat ikävästä riekaleina ja silti olen tilanteessa jossa en voi auttaa itseäni.
Olen kyllästynyt kysymään päivittäin sitä näkemisen mahdollisuutta, vaikka tiedän vastauksen olevan ehkä, ja se on ruma sana joka meinaa automaattista ei:tä. Eikä minusta ole olemaan vain hiljaa asemassani, ja odottamaan hetkeä jolloin J itse kysyy minua luokseen, tai päästä meille. Mutta sellaista ei vain tapahdu.
Voi kyllä, minä tiedän että olisi kai aika ottaa asia esille ja sanoa kuinka paha mieli minulla oikeasti on. Tähän asti olen tyytynyt sanomaan vain kuinka se ei haittaa. Vaikka oikeasti maailmani romahtaa joka kerta.
Ja voi, runoja helmiäisellä ihollani.
Se on nyt rikkonaista pitsiä, josta eivät siltikään verisuonet sinisenään paista läpi.
Tulee olemaan turhan työlästä piilottaa pintanaarmuja käsivarresta.
Olenpa hupsu ja ajattelematon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti